Arjen sankari

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Yleensä ajattelen, että tammikuu on se ainoa kuukausi vuodesta, joka matelee hirvittävän hitaasti eteenpäin. Ja kas, huomenna on helmikuu!

Lauantaina kuulin mustarastaan laulavan, se on selkeä kevään merkki. Ei ole haitannut lumi- ja räntäsateet, sillä välillä pilkahtaa aurinko joka antaa lupauksen saapuvasta keväästä.

Tammikuu on itselle ollut jonkinlaista vanhan nahan luomisen aikaa. Olen todella pysähtynyt, tehnyt listauksia hyvistä ja huonoista asioista, punninnut vaihtoehtoja, miettinyt omaa elämää ja ennen kaikkea omaa hyvin vointia.

Yksi avain hyvinvointiin omalla kohdallani on kuntoilu. Olen elänyt ilman, tehnyt siitä osan arkea ja rakastunut siihen, jälleen elänyt ilman ja todennut että se on osa mua. Kuinka paljon paremmin voinkaan kun elämässä ja arjessa on sitä "jotain". Yksi osa kuntoilua on kuuluminen porukkaan, jonka kanssa treenaa. On tärkeää, että salilla (tai missä ikinä käykään) on ihmisiä, joita morjestaa, joiden kanssa vaihtaa kuulumiset ja tuskailla liian isoja painoja. You know. On tärkeää kuulua johonkin.

Itse mietin pt:n ottamista tälle keväälle. Mietin sitä todella pitkään, mutta lopulta päädyin liittymään 10 viikon kevyt sankari - kilpailuun. Ykkösenä mulla ei ole painon pudotus, vaan se uuden treeniseuran löytäminen. Sisäänpääsy salille ja sen "oman kodin" löytäminen. Itse kutsun ryhmää arjen sankariksi. Koska sitä tässä etsitään, säännöllistä rytmiä arjen ja kuntoilun kanssa. Kuntoilun tekemisestä osaksi arkea.

Vajaa viikko takana ja ryhmäläiset ovat mahtavia! Ihania ihmisiä, huumoria riittää ja yhteishenki on hyvä. Nyt vajaan viikon (taas) uudella salilla käyneenä, tuntuu että olen tullut kotiin. Edellinen sali ei ollut huono, mutten vain kotiutunut sinne. Mutta tuo nykyinen, sinne on ihana mennä, siellä tuoksuu aina tuore kahvi, ihmiset puhuvat toisilleen ja kaikki tervehtii toisiaan. Toki ikävöin vanhaa kunnon Feeniksiä ja ihania jumppapirkkoja siellä, mutta se ajanjakso on nyt auttamattomasti ohi.

Monta kertaa olen koittanut päästä takaisin ruotuun, saada itseni liikkeelle ja ryhdistäytymään. Mutta moni muu asia on ollut käsiteltävänä ennen tätä ryhtiliikettä ja viimein olen siinä vaiheessa, että tästä tuli ajankohtaista. Ja olen onnellinen. Todellakin olen onnellinen!

Ettei elämä olisi liian ihanaa, on hehkutettava että Bea täyttää tulevana sunnuntaina 7 viikkoa. Se tarkoittaa sitä, että kotiutumiseen on viikko aikaa! En malta odottaa tuota ihanaa tuhinakaveria, joka jakaa arjen mun kanssa.

Elämä on siis aika hyvin. On aika etsiä sitä arjen sankaria omasta elämästä. Usko tai älä, on ihan kiva katsoa peiliin ja moikata sitä mun arjen sankaria. Omaa itseäni. Sillä niinhän se on. Vain itse voi olla oman arkensa sankari. ei saa antaa omaa onneaan toisen ihmisen käsiin.

Toivottavasti juuri sinä löydät oman arjen sankarisi :)


Tämä kuva kuvaa musta kaikkea. Olkoon se elämää, liikuntaa, työtä tai mitä tahansa muuta, voimme joko lisätä tai keventää kanssakulkijoiden taakkaa.

elossa edelleen

Yli kolme kuukautta on kulunut edellisestä tekstistä. Paljon olisi ollut sanottavaa, mutta se on jäänyt sanomatta. Monesta syystä. Mutta olen elossa edelleen. Siitä on hyvä lähteä eteenpäin ja suunnata katse uuteen vuoteen.

Syksy on ollut melkoista pyöritystä. Muutto ja pitkä sairasloma veivät voimat. Vasta nyt alkaa elämä ja arki jotenkin soljumaan normaaliin tapaan.

Kuntoileminen on jäänyt kokonaan. Tai ainakin se extra-liikkuminen. Jonkin verran kävelylenkkejä toki olen tehnyt ja nykyisin kävelen töihin (no joo, matka ei nyt päätä huimaa, taitaa omalta parkkipaikalta olla melkein sama matka töihin kuin työpaikan parkkipaikalta...).

Positiivista on kuitenkin se, että mieli tekee jo palata takaisin liikunnan pariin. Olen voiton puolella siis! Kuitenkaan en ole vielä palannut salille, sillä aika on se mitä eniten vielä tarvitsen. Ja tiedostan sen liian hyvin. En halua ajaa itseäni takaisin siihen tilanteeseen mikä elo-syyskuussa oli. Vältän sitä kaikin keinoin, joten annan aikaa. Positiivista on kuitenkin että mieli heräilee koomasta pikku hiljaa.

Oikeastaan näin vuoden lähetessä loppuaan, on hyvä katsella mennyttä vuotta. Se on ollut melkoinen. Tammi-maaliskuusta mulla ei ole mitään muistikuvaa, ensimmäiset selkeät mielikuvat on vasta huhtikuulta. Onneksi on fb, josta voi katsella mitä on tehnyt ja keitä on tavannut. Elämä ei mene aina niin kuin haluaa ja joskus vastaan tulee vastoinkäymisiä, jotka saavat elimistön hälytystilaan. Ehkä surullisinta kevättä ajatellessa on se, etten uskonut lääkäriä silloin enkä nähnyt hälytysmerkkejä.

Liikuntaa on siis tälle vuodelle tullut melkoisen vähän. Salin vaihto ei sitä ainakaan lisännyt, ikävä on treenimimmejä ja sitä joukkoa, johon keitaalla sain tutustua. Ja isoin ikävä on niitä ihania ohjaajia, jotka saivat aikaan mussa muutoksen halun ja opettivat mut uskomaan itseeni.
Mutta elämä jatkuu senkin suhteen, ihmiset vaihtavat paikkaa ja salit omistajaa. Nyt on tämä hetki ja elämän päätöksiä on tehtävä niiden asioiden pohjalta, jotka nyt ovat käytettävissä. Ei voi elää menneessä, eikä voi oikeastaan elää sitä huomistakaan näin ennalta.

Syksystä opin sen, etten tee lupauksia. En lupaa uuden vuoden kynnyksellä parantaa tapojani tai muuttaa elämäntapoja radikaalisti. Ainoa asia mitä lupasin itselleni jo syksyllä, on se että kuuntelen itseäni herkemmin. En jousta oman jaksamisen kustannuksella. Pysyn poissa harrastuksista, jotka eivät tuota iloa. Pysyn pois kokoontumisista, joissa koen olevani vieraalta planeetalta tai toivomaton vieras. Kuuntelen itseäni. Osallistun vain sellaiseen, mikä tuottaa mielihyvää ja antaa iloa.

Ehkä se on mun lupaukseni. Katsoa peiliin, kuunnella mitä peilikuva sanoo ja hyväksyä se, ettei kaikki pidä tästä "uudesta linjasta". Ja ikävä kyllä, se on jo vienyt ystäviä viereltä. Toisaalta, onko se ystävyyttä jos aina olet vain antajan roolissa, etkä saa enää mitään? Enkä puhu nyt konkreettisesta antamisesta. Enkä viittaa tällä kehenkään :) kunhan mietin.

Elämä siis jatkuu. Ehkä olen astetta itsekkäämpi, mutta tähän ikään tullessa voi hiljalleen alkaa elää itselleen. Kuunnella mitä itse haluaa ja sanoa hyvällä omalla tunnolla "ei" jos siltä tuntuu.

Näihin sanoihin. Blogi on ja pysyy, en lupaa päivittää sitä useammin, mutta uskon niin käyvän. Nyt kun viimein olen kahden vuoden tietokoneettoman elämän jälkeen päätynyt ostamaan uuden koneen :p aika aikansa kutakin....

Rauhaisaa joulunaikaa itse kullekin. Muistutuksena itselleni (ja muillekin) että joulusta voi tehdä juuri oman näköisen. Ei sen tarvitse olla sellainen, mitä elokuvat ja naisen lehdet ovat pullollaan. On ihan ok grillata ulkona ja katsoa leffoja pyjama päällä, jos se tuntuu omalta. Ei joulu tule kinkusta, laatikoista eikä siitä lahjavuoresta. Se tulee siitä, mikä itselle on hyvä. Vietä siis juuri sellainen joulu, mikä sinulle sopii! Ja vietitpä sen miten tahansa, mukavaa juhlaa :)

uuden salin sisäänajo alkakoon

Uuden salin sisäänajo on alkanut. Siis omalla kohdallani uuden, vaikka onhan tuo tuolla jo jonkin vuoden ollut. Nelisen kuukautta olen ollut siellä jäsenenä, mutta lähteminen on ollut haastavaa. Siis tekosyitä on löytynyt.

Eilisen "tilinpäätöksen" jälkeen, oli tänään helppo lähteä tunnille. Kotoa lähtiessä ko. tunti näytti vielä varattua, joten päätin että menen tyrkylle ja jos tunnille ei mahdu, niin jään salille. Ja kappas, ehdin sekä salin että tuon kahvakuulatunninkin, koska sinnehän vapautui mulle sopivasti paikka!

Ihan turhaan sitä miettii etukäteen, millainen tunti on ja pärjääkö siellä ja millainen ohjaaja on jne. Paljon sitä ehtii miettimään, kaikki ihan turhaan.

Tunti ja ohjaaja olivat hyvät, meen uudelleenkin :)

Mutta kaikista mukavinta oli huomata, että vaikka taukoa säännöllisestä liikunnasta on ollut jo melkoinen tovi, ei lihakset ole kaikkea unohtaneet. Punnerrukset sujui siinä missä muillakin ja kuulat heilui rivakkaa tahtia. Enkä edes valinnut niitä kevyimpiä ja silti olisin voinut ottaa vielä asteen verran painavamman. Toisaalta ehkä oli ihan hyvä palautella mieliin liikkeitä ja liikeratoja vähän kevyemmän kuulan kanssa :) Moneen kertaan mietin tunnilla sitä, että onneksi sain Ainolta ja Caritalta hyvät opin kahvakuulan saloihin aikanaan. Liikeradat löytyi helposti ja mikään paikka ei tullut väärällä tavalla kipeäksi. Jonkin lainen keskivartalon tukikin löytyi (siis se on vielä olemassa, se keskivartalo).

Nyt kun naaman punoitus alkaa hiljalleen tasaantua, on kropassa mukava tunne. Se tunne, jota niin usein on kaivannut. Uusia lihaksia, vanhojen aktivoimista ja mieli on virkeämpi. Siis kaiken kaikkiaan ihan hyvä maanantai! Ihan endorfiineihin en vielä päässyt käsiksi, mutta ehkä sekin sieltä alkaa löytymään taas.

Minä ja mun kaksi vasenta jalkaa meinasi jäädä zumbaankin, mutta sen aika ei ole vielä. Kerran elämässäni oon ollut zumbassa ja sen muistan vieläkin. Enkä suinkaan lämmöllä :D joten hiukan saa aikaa kulua ennen kuin sieltä itseni löydän...

Keskiviikkona on tiedossa seuraava ohjattu tunti, sitä ennen luulen vieväni itseni palauttelevalle salikäynnille. Hikeä, ilman muuta, mutta ei maksimipainoja. Takareisissä on niin mukava tunne nyt, että ehkä myös kyykyt jää huomenna välistä :p

Hyvä alku siis viikolle. Hyvä alku uudelle vanhalle elämälle :) 

Aina on mahdollisuus kääntyä takaisin ja aloittaa alusta

Syksy. Sen voi aistia illan aikaistuneesta hämärästä. Usvasta joka valtaa ja kietoo kauniisti ympärilleen. Pihlajanmarjojen ilmestymisestä. Niin, Ja syksyn liikuntasuunnitelman heräämisestä kesän jäljiltä.

Itse olen tuskaillut uuden salin kanssa. Se ei tunnu kodilta, on ikävä ihmisiä ja ystäviä keitaalta. Ja samalla sitä miettii että yhden oven sulkeuduttua aukee toisia ovia. Uusia mahdollisuuksia, vaikka samalla on kaipuu ja halu pitää kiinni siitä mitä on ollut.

Viime lauantaina sain kunnian olla juhlistamassa rakkaan ystävän ja puolisonsa 50+50 juhlia. Juhlien lomassa pysähdyin useasti miettimään sitä, miten tämä ystävyys syntyi ihan huomaamatta. Juhlavieraiden joukossa oli mukana toista kymmentä ihmistä, joiden kanssa ystävyys on syntynyt viimeisen neljän vuoden aikana. Ja yhdistävänä tekijänä kaikissa näissä ystävyyssuhteissa on ollut tuo Keidas, jossa löysin itseni.

Neljä vuotta on pitkä aika. Siinä ehtii tapahtua yhtä jos toista.

Kun kaksi vuotta liikunnan parissa oli kulunut, päätin tehdä muutoksia elämässäni. Olin löytänyt itseni, liikunnan riemun ja ilon, löytänyt ihmisiä joiden luona tunsin olevani kotona. Olin ja elin elämäni parasta aikaa. Näin jälkikäteen katsottuna. Päätin kuitenkin yrittää jotain muuta, kuulua johonkin muuhun, olla osa jotain, mitä en aikaisemmin ollut ollut. Ja metsään meni rytinällä.

Kuluneesta neljästä vuodesta nämä kaksi jälkimmäistä ovat olleet ehkä elämäni kauheimmat. Rehellisyyden nimissä myönnän tehneeni ison virheen haluamalla jotain johon luulin olevan mahdollisuuksia.

Tiedän, ettei mennyttä saa takaisin. Se mitä joskus on ollut, ei palaa vaikka kuinka yrittää taaksepäin kelata.On katsottava tätä hetkeä silmiin ja mietittävä, mihin jatkaa. Mihin ohjata sitä laivaa, joka rysähti pahemman kerran karille.

Kuluneen viikon aikana olen miettinyt paljon jokaista ihmistä ja ystävää, jotka juhlissa tapasin. Ja monen heidän lausahdukset ovat jääneet mieleen soimaan. Positiivisella tavalla.  Nuo lauseet ja sanat pitävät sisällään paljon sellaista, mikä kantaa tulevien päivien ja viikkojen aikana.

Joskus aikaisemmassa kirjoituksessa olen verrannut liikuntaa uskontoon. Ja sitähän se jollain tasolla on. Toiset löytävät itsensä ja hyvän olonsa uskosta, toiset löytävät sen liikunnasta. Mulle se löytyi jälkimmäisestä. En ole missään kokenut olevani saman vertainen ja tervetullut kuin kuntosalilla ja siellä tapaamieni ihmisten parissa. Olen kelvannut ja riittänyt sellaisena. Olen saanut kannustusta, tukea ja tsemppausta. Olen saanut monia rinnallakulkijoita, jotka ovat seisseet vierellä tuulessa ja myös auringon paisteessa. Olen saanut monia aarteita joiden arvoa en ehkä aina ole osannut arvostaa niin kuin nyt.

Vaikka keidasta ei enää ole, pysyy ystävyys ja yhteys. Uudesta salista tehdään koti, pikku hiljaa. Ja se koti syntyy vain käymällä, menemällä mukaan ja olemalla osa porukkaa.

Ja lopulta eipä sillä kai ole väliä, mistä kukin itsensä löytää. Menneet on menneitä, virheistä voi oppia ja koskaan ei ole myöhäistä palata siihen kohtaan, missä lähti menemään metsään. Ja siihen kohtaan minäkin aion palata. En aio haikailla enää sen perään, mitä viimeisen kahden vuoden aikana luulin minulla olevan. En aio haikailla niiden ihmisten perään, joille ei mikään riittänyt. Ei, aion katsoa nyt peiliin ja miettiä mistä jatkan.

Neljästä vuodesta on tallella paitsi ne ihanat muistot, myös paljon konkreettisia ohjeita ja suuntaviivoja. Niiden avulla tiedän pääseväni eteenpäin ja tiedän myös, että mä pystyn siihen.

Ja siitä se oikeastaan lähtee. Kun uskoo itseensä, voi valloittaa vuoria!

Kipein ja suloisin, niistä jää kaipuu

Itku pitkästä ilosta, niin ne viisaat sanovat. Itkua on riittänyt viime päivinä, vaikka myös naurua ja paljon paljon ihania ja rakkaita muistoja.

Vajaa neljä vuotta sitten, niin kuin moni tietääkin, elämä muuttui kun löysin itseni Feeniksiltä. Tuosta paikasta, josta tuli nopeasti rakas ja tärkeä osa mun elämää. Ja eilen tuo ihana paikka sulki ovensa. Tarjolla olisi ollut jäähyväisjumpat, rakastamani Combat ja paljon muuta ihanaa. Mutta niin paljon kuin mieli sinne haikailikin, en pystynyt menemään. Tiedän, moni ei sitä ymmärrä. Monet toteavat että sehän oli vain kuntosali. Mutta ei se sitä ollut. Se oli paikka, jossa ekan kerran vuosiin koin olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olin. Koin olevani tasavertainen. Ja ennen kaikkea koin ne sadat ja jälleen sadat onnistumisen hetket, ilon kyyneleet ja itsensä voittamisen. Voi kuinka paljon tuosta paikasta sainkaan!Satoja tunteja hikeä ja monesti niitä kyyneleitäkin. Mutta paljon tulosta.

Feeniks oli todellakin toinen koti. Kun sieltä toukokuussa päätin lähteä, en tiennyt sen sulkeutumisesta. Ajattelin että pidän taukoa ja palaan takaisin. Ja nyt tajuan liian hyvin, ettei se ole enää mahdollista. Tällä kertaa palaaminen ei onnistu.

Eilen jäähyväisjumppien aikaan suuntasin uudelle salille. Sinne, jota en kodikseni vielä voi sanoa. Mutta joka ajaa asiansa toistaiseksi. Siellä itseäni rääkätessä ja hikoillessa sai valuttaa niitä katkeran suolaisia kyyneleitä ja samalla muistaa lämmöllä ihania hetkiä Feeniksillä.

Blogihiljaisuuden aikana on tapahtunut muutoksia. Asunto on myynnissä ja uudesta ei ole tietoa. Tavaroita inventoidessa olen itkenyt ja nauranut lukiessani ravintovalmennuksen ja pt-sessioiden papereita. Nuo ohjeet ja kannustukset, ne pysyvät! Kun tuntuu ettei kroppa liiku ja motivaatiota ei löydy, löytää noista ihanista ohjeista niin kannustavia lauseita, että jaksaa taas yrittää.

Vaikka ikävä on suuri, ehkä eniten ihmisiä ja ohjaajia kohtaan, tiedän että moni heistä säilyy osana elämää. Feeniks antoi paljon muutakin kuin syyn ja ilon liikunnalle. Sain ystäviä, rinnallakulkijoita ja mahtavia tsemppareita!

Viisaat sanovat myös "älä itke että yhteinen aika on ohi, vaan iloitse siitä että se on ollut". Ja mä iloitsen. Vaikka iso haikeus ja ikävä on sisimmässä, iloitsen jokaisesta hetkestä tuolla keitaalla, joka oli neljän vuoden ajan mun toinen koti!

Aika ajoin tulee elämässä niitä hetkiä, että on käännettävä uusi sivu. Suunnattava kompassia uudelleen. Ja itse koen olevani tuon tienhaaran kohdalla. En tiedä, mistä itseni löydän lokakuussa. En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta jostain on luovuttava saadakseen uutta. Eikä asiat lopulta ole seinistä kiinni. Ei Feeniksin kohdalla, eikä oman kodin kohdalla. Ihmiset säilyvät, vaikka paikka muuttaa nimeään tai osoite vaihtuu.

Feeniks. Tuo lintu joka nousee tuhkasta. Se kulkee mun sydämessä ikuisesti ja se on piirtynyt ihoon tiukasti. Ihan tarkoituksella. Se muistuttaa siitä, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo ja uskaltaa. Se muistuttaa että rajat on tarkoitettu ylitettäväksi, että itsensä voittaminen on mahdollista. Se antaa toivoa paremmasta huomisesta.

Sydämessä on iso ikävä, mutta myös kiitollisuus. Kiitollisuus elämäni parhaimmista 4 vuodesta.

"Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan.

 Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, yhdessä jotka me taivalletaan. "

 

uuden edessä

Siinä se sitten oli. 465 kirjautumista entisen keitaan järjestelmään. Avainlätkä palautettu ja jäsenyys loppuu parin viikon päästä. Mieli oli haikea kun tänään astelin salille, ajatuksena tehdä joku lempiohjelmista. Eipä sitten mennytkään ihan suunnitelmien mukaan ja poistuin lähes raamit kaulassa vihasta kihisten. Se oli siinä sitten. Aika kullatkoon muistot.

Koska ärsytys lisäsi adrenaliinin määrää ja salille olin suunnitellut pääseväni, suuntasin toiselle puolelle kaupunkia ja pääsin purkamaan pahinta ärsytystä raudan pariin. Ihan uppo-oudot laitteet, tuntemattomat ihmiset ja erilainen sali, ei ehkä ihan pääse sanomaan että mieli olisi levännyt. Aika näyttää mistä itseni vielä löydän.

Elämä kuitenkin jatkuu ja joskus pitää vain kääntää uusi sivu. Jos ei mistään luovu, ei voi saada uutta tilalle. Omalta mukavuusalueelta pitää lähteä pois, jos haluaa saada kehitystä aikaan. Se onkin sitten toinen kysymys, saanko.

Tottakai mieli on haikeana kun tutusta ja turvallisesta lähtee pois. Mutta myönnän myös, että päällimmäisenä on edelleen iso harmi tämän päivän käynnistä. Se laantuu kyllä. Aikanaan. Ehkä. Sen kuitenkin tiedän, ettei paluuta enää ole. Ei entiselle keitaalle. Siellä vaihtuu omistaja kesän jälkeen, joten muutoksen tuulet puhaltavat sielläkin. Mutta lukipa oven yläpuolella mitä tahansa, Feeniks on aina Feeniks. Sieltä kaikki alkoi. Kyllä mä sitä silti lämmöllä muistan.

Pitää lähteä jotta voi palata

Vappu. Toukokuun ensimmäinen. Kesä tulee kohisten ja mä en edelleenkään ole rantakunnossa. Vaikka toisaalta, onneksi ei tarviikaan. Tää kelpaa hyvin, mitä on :)

Pyöräilykausi on korkattu toden teolla. Parisen viikkoa sitten ajelin Tuusulaan uimaan, piti kokeilla miltä se yhdistelmä tuntuu. Ja tuntuihan se. Viime viikolla aloitin työmatkapyöräilyn tavoitteena pyöräillä kerran pari viikossa (ainakin) töihin. Ja tänään sitten se Tuusulan järven ympäriajo. Huh hei, melkoista vastatuulta ja hapotusta. Ja niin mahtava sää, että ei olisi voinut parempaa toivoa! Vaikka nyt kropassa tuntuukin, niin iloitsen niistä tuntemuksista.

Alkuviikosta kävin kokeilemassa Fustraa. Never again. Ei se niin kauheaa ollut, ettäkö sen takia en haluaisi uudelleen. Vaan se jälkikipu mikä iski. Ikinä ole ollut sellaista hermosärkyä, mikä iski samana iltana. Totesin, että mä pidän virheasentoni mielelläni ja kivuttoman elämän, kuin vapaaehtoisesti haen moista kipua. Kaikkea pitää kokeilla näköjään...

Kevään mittaan sisäliikunta on jäänyt vähälle. Voisin sanoa olemattomaksi. Talvella pidin parin kuukauden tauon kotisalilta ja kuvittelin motivaation heräävän kun tauko loppuu. No eipä herännyt. Tauon loputtua oon koko ajan miettinyt, mitä teen. Jatkanko jäsenyyttä vai lopetanko sen. Niinpä nyt kuluneella viikolla päädyin sanomaan sopimukseni irti. Ihan vain siitä syystä, että 6 käyntiä kolmessa kuukaudessa on liian vähän. Vaikka miten lupasin ja vannoin itselleni, että kyllä mä tästä vielä aktivoidun, niin toisin kävi. Tässä kohtaa tämä on oikea ratkaisu. Ja jos kesän jälkeen tuntuu siltä, niin aina voi palata takaisin. Ihania jumppakamuja tulee ikävä, mutta onneksi monen kanssa ystävyys on syttynyt ja tiedän, että se jatkuu vaikkei enää Keitaalla nähdäkään. Mutta silti. On se haikeaa, 3 vuotta ja 10 kuukautta. Satoja tunteja liikuntaa. Ikävä tulee tuota paikkaa, josta kaikki alkoi vajaa 4 vuotta sitten. Paikkaa, josta tuli toinen koti niin moneksi vuodeksi!

Nyt on time outin aika. Aika hengittää ja miettiä mihin tämä polku johtaa. Ja mitä polkua kävelen. Ehkä olen jollakin lailla tien risteyksessä. Toivon, että vaikka nyt on arkiliikunnan aika, ei liikunta jää kokonaan. edessä on siis pyöräilyä, kävelyä ja vähän niitä portaitakin. Ja jonkin laisen liikunnan ilon ylläpitoa.

Elämä jatkuu, tulee se uusi kesä ja sen perään syksy. Tulee uusia mahdollisuuksia. Ja silti toivon, ettei ovet sulkeudu perässä kokonaan.

Tänään tuota järveä ympäri polkiessa pohdin elämää monelta kantilta. Ja monestihan se elämä on juuri samanlaista. Lähdet yhdestä pisteestä, teet hirveän lenkin ja palaat lähtöpisteeseen. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Niin se vain menee. Pitää lähteä, jotta voi palata.

Vappupäivää vietin Helsingissä upeassa auringon paisteessa nauttien hyvästä seurasta ja ihanasta musiikista. Kyllä tuo aurinko on vain niin upea, se herättää kyllä jokaisen nukkuvan!

 Koivuissa on pienet lehdet! Ihana, ihana kevät!

Nimi kirjaan, että on kierretty ympäri...