Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle

Elämä heittelee joskus niillä kylmillä ja kuumilla kivillä. Mutta elämä jatkuu silti. Välillä sitä kyllä miettii, että juuri kun kaikki on superhyvin, niin eikös jostain lennä lava-autollinen kiviä... No siinähän siis lentää, mähän en suostu antamaan periksi. Vaikka kyllä se salpaa hengityksen kun vähän väliä joudut aloittamaan puhtaalta pöydältä alusta.

Eilen olisi ollut potkunyrkkeilyn esittelytunti. Olin ilmottautunut ja menossa, kunnes tyhmä minä hain postin heti töiden jälkeen. Liian paksu kirjekuori joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Pakko se oli avata heti ja vaikka sitä kuinka luki edes ja takas, ei siitä tajunnut tuon taivaallista. Se iski ilmat pihalle tehokkaasti ja ajatukset tilttiin. Peruin tunnin, ei musta olisi ollut menijäksi. Ei, vaikka kuinka harmitti. Ja se pieni paholainen olkapäällä löysi kaikki ne sanat joita en halunnut kuulla. "ei susta ole siihen", "luovuta hyvän sään aikana ennen kuin menetät loputkin", "uskoisit jo että yrittäminen on turhaa", "et kai oikeasti luule osaavasi jotain" ja niin edelleen. Vain mielikuvitus on rajana...

Pakkasin karvakorvat autoon ja ajoin metsään. Toista tuntia kävelin ympyrää, selvittelin ajatuksia ja mietin miten tästä taas noustaan ja jatketaan. Mä tiedän, että on ihmisiä jotka oikeasti odottavat kieli pitkänä että sanon lopettavani. Antavani periksi. Ja sitä riemua mä en heille suo. Sorry kaiffarit jotka sitä odotatte, ette ole mun prioriteeteissä ykkösenä ;)

Linnunlaulu, tuulen humina ja se metsän hiljaisuus. Se saa aikaan ihmeitä. Taistelutahtoa on jäljellä, vaikka viime vuosi siitä veikin ison osan. Suunnittelin kovasti, että tänään menen heti aamusta salille korvaamaan eilisen treenin, mutta muistin onneksi että siellä on crossing-maraton ja väkeä normaalia enemmän, joten enpäs sitten mennytkään. Vielä tänään en jaksa hymyillä ja olla iloinen kun sisällä huutaa. Huomiseen on aikaa vielä tovi. Eikä aina tarvitsekaan jaksaa hymyillä, onneksi.

No niin. Nyt sitten se joukko joka kieli pitkänä odotti sitä, että joko se viimeinkin luovutti ja antoi periksi, voi vetää kielen suuhunsa takaisin. Sillä ei vieläkään. En ole antamassa periksi. Korkeintaan vauhti vähän hidastui mutta silti eteenpäin mennään. Sen tajuaminen, että homma ei vain etene samaa tahtia enää kuin syksyllä, kestää aikansa. Ja lähinnä se sopeutuminen siihen vie oman hetkensä. Musta on tuntunut viime viikot siltä, ettei oikeasti tapahdu yhtään mitään. Että kroppa ei suostu luovuttamaan enää yhtään senttiä, vaikka sillä todellakin on mistä antaa. Niinpä päätin tänään ihan vain ärsytyksen voimalla kokeilla tavoiteshortseja jalkaan ja olin sanalla sanoen järkyttynyt.

Nuo shortsit sain kaverilta viime kesänä kun sain paljon muutakin (silloin liian pientä) vaatetta kaappiini majailemaan. Muistan kun kokeilin niitä silloin viime heinäkuussa ja ne nousi hätäisesti polvien yläpuolelle (siis se vyötärönauha jämähti reisiin :D ). Silloin meinasin heittää ne pois, mutta aattelin että antaa olla kaapissa, ne on niin pienetkin ettei ne tilaa vie. Alkuvuodesta kokeilin niitä uudelleen ja järkytyin kun ne nousikin tahmaisesti ylös saakka, vaikka ei ne kiinni menneet. Ei lähellekään. Mutta iloitsin kun ne nousi oikeasti ihan ylös asti. Silloin aattelin että vuoden päästä kesällä ne on sopivat.

No tänään vedin nuo shortsit uudelleen jalkaan. Nousivat kepeästi ylös ja menivät kiinni !! Ihan järkyttävää! Siis oikeesti, mähän saatan voida (ja ehkä jopa kehdata) käyttää niitä tulevana kesänä! Ihan kamalaa ja silti niin ihanaa :) Vielä kun tämä pelastusrengas alkaisi tästä pienentymään, niin olisin tooooodella tyytyväinen!

Mä olen pitänyt pari päivää taukoa vaa'alla hyppäämisessä. Ihan siksi, että ei se siellä hyppiminen mitään muuta kun samoja lukemia seilataan ja mitään ei tapahdu. Tänään kuitenkin vanhasta tottumuksesta kävin ja vähän aikaa piti tuijotella numeroita. Maanantaina vasta on virallinen punnituspäivä, joten sitä ennen ei voi sanoa mitään, mitä oikeasti on tapahtunut. Mutta lukema sai hieraisemaan silmiä. Joko viimeinkin taas tapahtuu jotain?

Mutta palatakseni alkuun. Elämä ei ole kenelläkään helppoa ja se vain pitää ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee. Kriisejä, niitä tulee ja menee eikä kaikesta tarvitse tehdä kriisiä. Jos tänään ei naurata, niin huomenna on uusi päivä. Sen sijaan että painat leuan rintaan ja käyt kohti uusia vastoinkäymisiä, nosta pääsi pystyyn ja hymyile. Ajattele että jos elämä potkii koko ajan, sinun täytyy olla jotain todella erikoista että sinua koitetaan nujertaa jatkuvasti ;) Think positive! Mä kerään kappaleet ja nousen entistä vahvempana ;)

Joskus on hyvä mennä vähän kauemmas nähdäkseen lähelle. Mulle riittää tuo metsä ja sen suoma hiljaisuus, vähän välimatkaa asioihin ja mittasuhteet kuntoon. Lopulta se on kuitenkin ne omat ajatukset, jotka meitä jarruttaa.

Kuva Les Mills:n sivuilta.

Postia ja v-käyrää

Tänään ne saapui :) uudet herkut Fitness Gurulta ja ihanan nopeasti ne tulikin! olen seurannut lähetyksen etenemistä kieli pitkällä, jos ei olisi vappu ollut välissä, niin ne olisi olleet mulla jo tiistaina... No, hyvää kannattaa odottaa!

Nyt tuli siis kahta eri makua proteiinipirtelöä ja yksi palautusjuomajauhe, lisäksi otin kokeeksi noita fitnessnuudeleita, niistä kun oon kuullut paljon suuntaan jos toiseen.

Nuudelit on koekäytetty. Ei mikään erityinen makunautinto, mutta hyvin maustettuna ne meni kyllä ja vatsa täyttyi hyvin. Ihan kuin olisi paremminkin syönyt :D Vähän ehkä kumisia ovat, mutta elämä on... Enhän mä aluksi tykännyt Reco2 maustakaan, mutta nyt se uppoaa kuin suurempikin herkku.

En tiedä, ootko törmännyt tähän blogiin mutta suosittelen lukemaan. Suoraa tekstiä ja paljon asiaa. Mä allekirjoitan kyllä nuo painonhallinnan sudenkuopat omalla kohdallani. Ihan itsehän olen itseni tähän tilaan saattanut, turha sitä on itkeä ja syödä lisää. Tai syyttää isoja luita, vuorotyötä, yksinäisyyttä tai milloin mitäkin.  Syitähän me jokainen osataan keksiä, minä ainakin olen loistava tekosyiden keksijä. Niitä löytyy kyllä joka lähtöön.

Uusi kuukausi on vaihtunut ja liikuntakin taas maistuu. Tämä painon junnaaminen ottaa päähän, se todella ottaa päähän ja rankasti. Pääsin alle ensimmäisen tavoitteen hienosti ja siihen se sitten tyssäsi. Mä olen koittanut syödä enemmän, syödä vähemmän, lisätä proteiineja ja vähentää hiilareita. Liikkua ja olla liikkumatta. Käyttää valmistavaa / palauttavaa ateriointia ja ollut ilman. Eikä mitään. Ei helvata yhtään mitään!

Mä tiedän, että stressi voi myös aiheuttaa sen, että paino junnaa. Ja kyllä, mä stressaan todella sitä, että homma jää tähän. Siis elämäntavat ei muutu takaisin vanhaan, sitä en tarkoita. Mutta se että paino jämähtää näihin lukemiin. Sitä stressaan oikeasti.

Tänään on liikuttu taas takalisto verillä. Eilisen pyöräilyn jälkeen oli mielenkiintoista istua satulaan tänään. Kyllä tunsi, että on uusia lihaksia ärsytetty. Mutta sisulla ja hammasta purren pidin kiinni lupauksestani mennä aamutunneille pyörällä. Vähän meinasi hyytyä kotimatkalla... Kroppa on nyt niin kipeä ettei ollut mitään toivoa mennä iltatunnille vaikka mieli tekikin. Joten sallin itselleni vapaan illan.

Tänään on v-käyrä ollut jostain syystä todella herkässä. Pienikin rivien välistä luettu poikkipuolinen äänenpaino on saanut mut niin pahalle tuulelle, että oksat pois. Mielenkiintoista. Enkä voi syyttää edes "niitä päiviä". Ehkä tämä tasoittuu. Ei pitäisi avata naamakirjoja ja muita foorumeita tällaisina päivinä. Varsinkaan, jos hyvää tarkoittaviin viesteihin tulee ei ehkä ihan toivottuja vastauksia. No viesti on tullut perille ja asia ymmärretty. Jälleen on aika opetella sulkemaan suunsa (tai näppäimistönsä) ennen kuin sammakot juoksee...

Huomenna olisi ensimmäinen potkunyrkkeilyn esittelytunti, se on rantautumassa meidän salille ainakin jonkin laisella konseptilla. Oon ilmottautunut, tunti on ollut täynnä jo pitkään ja silti mä mietin että onko se mun paikka.

Se mörkö omasta itsestä ja riittämättömyydestä kummittelee sitkeästi. Mieli tekee kovasti, mutta silti. Entä jos siellä ei pärjääkään ja viekin joltain toiselta paikan joka pärjäisi siellä. Joo, tiedän ettei tarttis miettiä nyt muita. Mutta kyllä sitä silti vaan miettii. En tiedä. Tämä on vain niitä päiviä, että tekisi mieli avautua oikein kunnolla mutta kun tietää että avautuminen menisi myös perille oikeaan osoitteeseen eikä halua aiheuttaa mielipahaa, joten on parempi vain olla hiljaa.

Simmoista. Että jos tämä olisi helppoa, tämä olisi tehty jo. Ja joka sanoo tämän olevan helppoa, niin teepä itse ja tule vuoden päästä kertomaan kuinka helppoa se oli.

Pyöräilykausi korkattu

Nonnih. Nyt se on sitten korkattu, se pyöräilykausi.

Oon aika iloinen siitä, että nopeus on vähän kasvanut viime kesästä. Viime vuonna keskinopeus oli 6-7km tunnissa ja pakko sanoa että hiukan ahdisti polkeminen. Nyt kattelin keskinopeutta niin se oli 13,5km/h. Happy me :)

Tänään löysin itsestäni myös uuden puolen. En ole koskaan pitänyt itseäni kilpailuhenkisenä, mutta näköjään olenkin... Päätin tyrkätä itseni mukaan kilometrikisaan ja nyt on kauheet suunnitelmat kilometrien kerryttämiseksi. Toisaalta se on hyvä juttu, pääasiahan on että liikkuu ja hyötyliikuntakin on tosi hyvä juttu. Niinpä siis tänään hyötyliikunnan nimissä poljin kuntosalille ja takaisin, tein myös yksijakoisen ohjelman kokonaan sekä lisänä rinta- ja haustreenin. Huomenna onkin pitkästä aikaa combatin vuoro, joten jalat saa kyytiä. Goooood :)

Nyt takapuoli on hivenen hellänä polkemisesta, mutta jos se ei huuda aamulla hoosiannaa niin tarkoitus olisi taas polkea salille. Illan jumpalle menen kyllä suosiolla autolla... Mikäli kykenen edes illan jumppaan :D

Tavoitteena on siis päästä polkemaan töihin ja takaisin edes muutamat kerrat tänä kesänä. Matka olisi ihan loistava, noin 18km yhteensä. Mutta en lupaa taikka vanno yhtään mitään... Katsotaan kuinka käy.

Pieni toive on myös siinä, että hyötyliikunnan lisääminen saisi painon taas laskemaan. Vappusyömiset ja juhlat sai aikaiseksi oikein pohjanoteerauksen syömisissä. Huomenna on aika taas palata ruotuun... *huokaus*

Mutta kyllä se tästä, elämästä pitää nauttia vaikka se nauttiminen ei saa olla syömisestä kiinni. Onhan elämässä paljon muutakin hyvää kuin ruoka ja kyllä mä haluan että se elämänilo on lähtöisin jostain muusta kuin herkuista...

Huomiseen siis henkisesti varautumassa, kamat pakattu ja kypärä odottaa. Jesh!!

Kesäkauden avaus!

Toukokuu ja kesä :) Se on täällä, luvatkoon säätiedotus mitä tahansa :)

Viimesen vuoden aikana oon innostunut vanhoista lajeista uudelleen, kuten talvella hiihtämisestä ja viime kesänä pyöräilystä. Viime kesänä pyörällä ajaminen jäi vähäiseksi, mutta sen verran kuitenkin että olihan se ihan kivaa.

Nyt on pyörä haettu jälleen varastosta, kypäräkin kaivettu esille ja edessä on vain kumien täyttö ja kauden korkkaus. Mitään tavoitetta ajamiselle en uskalla laittaa, mutta jos silloin tällöin ajelisi töihin niin siinä olisi jo ihan hyvä lähtötavoite.

Terassille on kannettu varjo ja kalusteet putsattu, vappupäivän kunniaksi nautiskeltu kahvia ja Fit-lehden antimista varjon alla. Elämä on hyvin ja aika mukavaa, kaikesta huolimatta!

Tänään ajattelin korkata pyöräilykauden ja ajaa salille tekemään perusohjelman läpi. Nauttia ihanasta auringonpaisteesta samalla.

Tästä se kesä siis alkaa!

Aurinkoista vappua!

Sunnuntain tripla

Ihan pakko pikaisesti tulla hehkuttamaan :)

Nk. tiistai-tripla näin sunnuntain kunniaksi vedetty läpi ja voin olla ylpeä itsestäni! Steppi oli kivempaa kuin ne muistot sieltä kultaiselta 90-luvulta... Ja mä pysyin melkein tahdissakin mukana. Siksi sanon melkein, että keskityin enemmän jalkatyöskentelyyn ja unohdin kädet. Joitakin hyppyjä tein lattialla koska mä olen aina pelännyt tuolle laudalle hyppimistä ja nytkin jouduin moneen kertaan katsomaan, ettei lauta karkaa alta :D Mutta kyllä se koordinaatio sieltä löytyi hiljalleen, koska tunnin edetessä lopulta vain laudan yli tasajalkaa hyppelyt jätin pois. kaikkien turvallisuuden vuoksi ;)

Mutta siis ei paha rasti ollenkaan, päin vastoin mä kokeilen tota vielä uudemman kerran :) Heti lämmittelykappaleen aikana kroppa muistutti perjantain tehomuokkauksesta ja tärinä palasi kroppaan. Mutta mukavalla tavalla.

Cx, parin viikon tauon jälkeen selkä ei tykännyt. Melkein kuin olisi iskenyt puukolla tuonne ristiselkään. Ei kiva, mutta pakko vain harjoitella enemmän niin sekin helpottaa ajan kanssa. Mun tarvii kysyä vaihtoehtoisia liikkeitä siihen yhteen biisiin. Muissa jotenkin "korsetti" pysyy kasassa, mutta tuossa yhdessä katoaa kaikki tuki keskeltä ja siltä se todellakin tuntuu. Jotain kehityksen poikasta kuitenkin havaittavissa, sillä tuubin kanssa yhdenjalan kyykyt sujuu aika huoletta jo toinen jalka ilmassa. päkiäkosketuksia taisi tulla yksi tai kaksi, mutta muutoin mentiin sen yhden jalan varassa. Ja mikä ihaninta, niin lankku lähti polvet ilmassa - asennosta. Ei kevennetystä versiosta siis ensimmäisenä. Melkein koko eka kierros meni muiden mukana, sitten oli pakko keventää. Mutta jatkossa(kin) jokainen kierros alkaa peruslankusta ja kevennykset tulee sitten jossain kohtaa. Jotain siis tapahtuu kehossa, vaikkei sitä itse aina ymmärräkään...

Balance. Tuo ihana "ohjattu nukkuminen" jossa käyn ihan liian harvoin. Mä tykkään siitä kovasti, koska joka kerta huomaan uusia puolia omassa liikkumisessa ja taivun jonnekin mihin en ennen ole taipunut. Pitäisi ottaa se ihan viikottaiseen ohjelmaan... Oli ihana huomata, että taipuu se kroppa, ihan hienosti. Ja taas tuli uusia liikkeitä, joita en ole ennen kyennyt edes ajattelemaan :) Happy me!!

Kroppa on kiitollinen, mieli senkin edestä. Triplatunti, triplakännit endorfiineja :) Olen ylpeä itsestäni ja jälleen on yksi "laji" vaihtoehtojen joukossa lisää. Onpa ihana tunne kun nuo endorfiinit jyllää jälleen läpi kehon, sitä tunnetta on ollut jo iso ikävä!

Ja sen kerran kun olisin halunnut todella tietää, mihin syke nousee ja paljonko kaloreita kuluu, niin taisi olla sykemittarille liikaa... Se sanoi sopimuksensa irti stepin alku tahtien jälkeen. Shokissa rassukka, tarvii viedä se saamaan ensiapua ;)

Siunattu kipu!

Se on palannut takaisin!! Ihanaakin ihanampi, siunattu Lihaskipu :) Ja tästä kivusta olen erittäin iloinen, niin omituiselta kuin se kuulostaakin! hyppisin ja pomppisin, jos se vain olisi mahdollista!

Olen kokeillut omia rajojani moneen kertaan mitä erikoisemmilla liikuntayhdistelmillä ja monen monta kuukautta on menty ilman minkään laista kipua tai tuntemusta lihaksissa. Viimeksi sain jonkinlaista tuntemusta saliohjelman vaihdon yhteydessä, mutta en mitään kunnon "kipua" tai sellaista "kroppa solmussa ja jyrän alle jäänyt" - meininkiä kuitenkaan. Siis ei sitä tarvitse joka päivä saadakaan, mutta silloin tällöin olisi ihan kiva, että jossain vähän tuntuisi. Että olisi tehnyt jotain.

Mä olen koittanut pitää liikkumisen monipuolisena, siis pumppia, cx:ää, combattia ja crossingia. Lisäksi salipäiviä silloin tällöin. Ilmeisesti tuo on kuitenkin liian samantyylistä mun keholle, koska missään ei tunnu vaikka hiki virtaakin. Tai missään on väärin sanottu. Kyllä ihan varmana pumpissa tuntuu jos kunnon painot ottaa ja liike menee nappiin :D

Mutta eilinen tehomuokkaus, kiesus että voi ilman painoja ja laitteita saada itsensä niin kipeäksi. Ja siitä kivusta on tänään nautittu! Oikeasti se riemun tunne, kun viimein tiedät taas tehneesi jotain ja liike on mennyt perille. Kenties löysin uusia lihaksiakin :D

Ihan siitä riemusta kävin tänään tekemässä salilla rinta - selkä - ja käsiohjelmat läpi. Jalat jätin pois, koska eilen jalkoja tehtiin senkin edestä ja huomenna on "tulikoe" edessä.

Mä olen luvannut varmaan joulusta asti (eikä edes vissiin riitä) että menen erään meidän vetäjän triplatunnille kokeilemaan. Tiistai-triplasta on yleisesti puhuttu sisältäen step + cx + balance yhdistelmän.Triploja on tullut toki vedettyä, mutta meikäläiselle tämä on yhdistelmänä lähes kuolemantuomio. Ainakin henkisesti.  Tuo steppi on mulle ihan uusi juttu ja rehellisyyden nimissä pieni pelko on, ettei kunto vieläkään riitä. Siksi sitä on tullut siirrettyä aina vaan tulevaisuuteen, koska jos se kunto ei kestä. No nyt sen on pakko kestää, sillä huomenna on viimeinen mahdollisuus tuohon "tiistai" triplaan (jep, huomenna on sunnuntai ;) ) sillä ohjaaja jääpi pois ja palailee joskus syksymmällä sitten takaisin. Eli sinne asti en sitä voi jättää :D En missään nimessä, kerran olen mennyt lupaamaan. Ja mä pidän kiinni lupauksista, niin itselle annetuista kuin niistä ääneen lausutuista ;)

Niinpä niin, haasteita pitää olla. Tämän päivän sai jalat levätä, huomenna niistä viedään mehut kaikkien välipäivienkin edestä...

Mutta tämä kipu, tämä on kuulkaas parempaa kuin yksikään herkku! Ja palkitsee todella! kai tässä on jotain endorfiinikännin oiretta, kun tästä poltteesta nauttii vieläkin ;)

Takaisin ruotuun!

Siinä se oli. Tauko. Lusittu, pidetty, nautittu tai ihan miten sen kukakin haluaa sanoa. Ohi se on. Sen on oltava. Takaisin ruotuun ja äkkiä!

Vajaa pari viikkoa ehti kulumaan enkä oikeastaan vieläkään osaa sanoa, mikä taukoon johti. Eräs viisas nainen sanoi tässä päivänä eräänä, että elämässä pitää olla välillä jotain muutakin. Ja näinhän se on. Mulla vain on kokemusta myös siitä, kun se tauko jää päälle. Ja se on todellinen pelko takaraivolla aina kun tauko alkaa venymään viikoksi ja yli. Viimeksi kun tauko jäi päälle, se otti aikaa 8 vuotta ennen kuin sain kipinän liikkua uudelleen. Olin toki siinä välissä kuntosalin jäsen ja silloin tällöin jopa kävinkin jotain vähän tekemässä (sinne päin...) mutta kun ei natsannut niin ei natsannut. Nyt ei saa käydä samalla tavalla. No way!

olen joka päivä ajatellut että ehkä huomenna menen jumppaan / salille / crossingiin / tjtn. ja kun se huominen on koittanut, ensi töikseni olen perunut varatut tunnit siltä päivältä. Eilen ajattelin tämän päivän tuntia samalla lailla, että katsotaan aamulla mikä on fiilis. No en perunut tuntia ja lopulta ajattelin että jos en sinne asti pääse, on ihan oikein mulle että tulee viikon karenssi tuntien varaukseen. Pakkasin kamat ja lähes vartin istuin autossa parkkipaikalla salin edessä. Olo oli lievästi jakomielitautinen, kun kävin keskustelua itseni kanssa "menen, en mene,  menen, en mene..." ja sitä rataa. Ei hyvää päivää. Kun viimein pääsin autosta ulos, sattui samaan aikaan parkkiin tuttuja, joten siinä imussa vaan luovin kohti ilmottautumista.

Kuinka ihana olikaan nähdä ihmisiä. Miksi sitä luo itselleen niin kovat paineet ja nostaa kynnyksen lähtemiselle? Se että jollain tunnilla ei pärjää, ei tarkoita ettei osaa mitään. Tai jos joku liike sattuu, niin onhan niitä liikkeitä maailma pullollaan, ei siitä yhdestä tarvitse heittää pyyhettä kehään.

En turhaan sano Keidastani toiseksi kodikseni. Se on oikeasti sitä. Koti. Paikka johon on lopulta niin hyvä mennä, paikka jossa ihmiset välittävät sinusta ja jos sinua ei vähään aikaan näy, alkaa fb:ssä kyselyjen tulva. Sai meikäläisen silmänurkat kosteaksi nuo ihanat ihmiset, joiden kanssa on niin helppo heittää huumoria ja joiden seurassa on vain niin hyvä olla. Ja joista saa seuraa tunnille kuin tunnille, jos alkaa tuntumaan ettei yksinään uskalla (lue kehtaa!) lähteä. Ihanat, ihanat aarteet, jotka toinen toisensa perään tuli sanomaan miten ihana nähdä pitkästä aikaa :) Olen teistä niin onnellinen!

Ja nuo ihanat ohjaajat, kannustavat kokeilemaan uutta ja ylittämään niitä rajoja. Monen ihmisen kannustamana, houkuttelemana ja lopulta vähän "painostettunakin" lähdin kokeilemaan tehomuokkausta tänään, ensimmäisen kerran. Ja nyt tietty harmittaa että en ole aiemmin uskaltanut, koska se tuntui ihan mielettömän kivalta vaikka jalat tärisi kiitettävästi ja jossain kohtaa tuntui ettei ne oikeasti nouse lattiasta enää yhtään :) Siksi harmittaa, että tuo ihana ohjaaja jääpi kasvavan vatsan kera kotiin, mutta onneksi aika juoksee ja kohtahan me saadaan näitä tunteja taas lisää. Ehtii aika kultaamaan muistot ja lihasten tärinäkin helpottaa hiukan ;)

Näillä siis mennään. Paluu ruotuun on alkanut eikä ihan kevyimmällä mahdollisella versiolla. Mutta se naurun määrä, sillä elää jo taas aika monta vuotta lisää! Tuo keidas antaa virtaa. Sen kun muistaisi seuraavilla kerroilla kun lähtemisestä tulee vaikeaa.