Sunnuntain tripla

Ihan pakko pikaisesti tulla hehkuttamaan :)

Nk. tiistai-tripla näin sunnuntain kunniaksi vedetty läpi ja voin olla ylpeä itsestäni! Steppi oli kivempaa kuin ne muistot sieltä kultaiselta 90-luvulta... Ja mä pysyin melkein tahdissakin mukana. Siksi sanon melkein, että keskityin enemmän jalkatyöskentelyyn ja unohdin kädet. Joitakin hyppyjä tein lattialla koska mä olen aina pelännyt tuolle laudalle hyppimistä ja nytkin jouduin moneen kertaan katsomaan, ettei lauta karkaa alta :D Mutta kyllä se koordinaatio sieltä löytyi hiljalleen, koska tunnin edetessä lopulta vain laudan yli tasajalkaa hyppelyt jätin pois. kaikkien turvallisuuden vuoksi ;)

Mutta siis ei paha rasti ollenkaan, päin vastoin mä kokeilen tota vielä uudemman kerran :) Heti lämmittelykappaleen aikana kroppa muistutti perjantain tehomuokkauksesta ja tärinä palasi kroppaan. Mutta mukavalla tavalla.

Cx, parin viikon tauon jälkeen selkä ei tykännyt. Melkein kuin olisi iskenyt puukolla tuonne ristiselkään. Ei kiva, mutta pakko vain harjoitella enemmän niin sekin helpottaa ajan kanssa. Mun tarvii kysyä vaihtoehtoisia liikkeitä siihen yhteen biisiin. Muissa jotenkin "korsetti" pysyy kasassa, mutta tuossa yhdessä katoaa kaikki tuki keskeltä ja siltä se todellakin tuntuu. Jotain kehityksen poikasta kuitenkin havaittavissa, sillä tuubin kanssa yhdenjalan kyykyt sujuu aika huoletta jo toinen jalka ilmassa. päkiäkosketuksia taisi tulla yksi tai kaksi, mutta muutoin mentiin sen yhden jalan varassa. Ja mikä ihaninta, niin lankku lähti polvet ilmassa - asennosta. Ei kevennetystä versiosta siis ensimmäisenä. Melkein koko eka kierros meni muiden mukana, sitten oli pakko keventää. Mutta jatkossa(kin) jokainen kierros alkaa peruslankusta ja kevennykset tulee sitten jossain kohtaa. Jotain siis tapahtuu kehossa, vaikkei sitä itse aina ymmärräkään...

Balance. Tuo ihana "ohjattu nukkuminen" jossa käyn ihan liian harvoin. Mä tykkään siitä kovasti, koska joka kerta huomaan uusia puolia omassa liikkumisessa ja taivun jonnekin mihin en ennen ole taipunut. Pitäisi ottaa se ihan viikottaiseen ohjelmaan... Oli ihana huomata, että taipuu se kroppa, ihan hienosti. Ja taas tuli uusia liikkeitä, joita en ole ennen kyennyt edes ajattelemaan :) Happy me!!

Kroppa on kiitollinen, mieli senkin edestä. Triplatunti, triplakännit endorfiineja :) Olen ylpeä itsestäni ja jälleen on yksi "laji" vaihtoehtojen joukossa lisää. Onpa ihana tunne kun nuo endorfiinit jyllää jälleen läpi kehon, sitä tunnetta on ollut jo iso ikävä!

Ja sen kerran kun olisin halunnut todella tietää, mihin syke nousee ja paljonko kaloreita kuluu, niin taisi olla sykemittarille liikaa... Se sanoi sopimuksensa irti stepin alku tahtien jälkeen. Shokissa rassukka, tarvii viedä se saamaan ensiapua ;)

Siunattu kipu!

Se on palannut takaisin!! Ihanaakin ihanampi, siunattu Lihaskipu :) Ja tästä kivusta olen erittäin iloinen, niin omituiselta kuin se kuulostaakin! hyppisin ja pomppisin, jos se vain olisi mahdollista!

Olen kokeillut omia rajojani moneen kertaan mitä erikoisemmilla liikuntayhdistelmillä ja monen monta kuukautta on menty ilman minkään laista kipua tai tuntemusta lihaksissa. Viimeksi sain jonkinlaista tuntemusta saliohjelman vaihdon yhteydessä, mutta en mitään kunnon "kipua" tai sellaista "kroppa solmussa ja jyrän alle jäänyt" - meininkiä kuitenkaan. Siis ei sitä tarvitse joka päivä saadakaan, mutta silloin tällöin olisi ihan kiva, että jossain vähän tuntuisi. Että olisi tehnyt jotain.

Mä olen koittanut pitää liikkumisen monipuolisena, siis pumppia, cx:ää, combattia ja crossingia. Lisäksi salipäiviä silloin tällöin. Ilmeisesti tuo on kuitenkin liian samantyylistä mun keholle, koska missään ei tunnu vaikka hiki virtaakin. Tai missään on väärin sanottu. Kyllä ihan varmana pumpissa tuntuu jos kunnon painot ottaa ja liike menee nappiin :D

Mutta eilinen tehomuokkaus, kiesus että voi ilman painoja ja laitteita saada itsensä niin kipeäksi. Ja siitä kivusta on tänään nautittu! Oikeasti se riemun tunne, kun viimein tiedät taas tehneesi jotain ja liike on mennyt perille. Kenties löysin uusia lihaksiakin :D

Ihan siitä riemusta kävin tänään tekemässä salilla rinta - selkä - ja käsiohjelmat läpi. Jalat jätin pois, koska eilen jalkoja tehtiin senkin edestä ja huomenna on "tulikoe" edessä.

Mä olen luvannut varmaan joulusta asti (eikä edes vissiin riitä) että menen erään meidän vetäjän triplatunnille kokeilemaan. Tiistai-triplasta on yleisesti puhuttu sisältäen step + cx + balance yhdistelmän.Triploja on tullut toki vedettyä, mutta meikäläiselle tämä on yhdistelmänä lähes kuolemantuomio. Ainakin henkisesti.  Tuo steppi on mulle ihan uusi juttu ja rehellisyyden nimissä pieni pelko on, ettei kunto vieläkään riitä. Siksi sitä on tullut siirrettyä aina vaan tulevaisuuteen, koska jos se kunto ei kestä. No nyt sen on pakko kestää, sillä huomenna on viimeinen mahdollisuus tuohon "tiistai" triplaan (jep, huomenna on sunnuntai ;) ) sillä ohjaaja jääpi pois ja palailee joskus syksymmällä sitten takaisin. Eli sinne asti en sitä voi jättää :D En missään nimessä, kerran olen mennyt lupaamaan. Ja mä pidän kiinni lupauksista, niin itselle annetuista kuin niistä ääneen lausutuista ;)

Niinpä niin, haasteita pitää olla. Tämän päivän sai jalat levätä, huomenna niistä viedään mehut kaikkien välipäivienkin edestä...

Mutta tämä kipu, tämä on kuulkaas parempaa kuin yksikään herkku! Ja palkitsee todella! kai tässä on jotain endorfiinikännin oiretta, kun tästä poltteesta nauttii vieläkin ;)

Takaisin ruotuun!

Siinä se oli. Tauko. Lusittu, pidetty, nautittu tai ihan miten sen kukakin haluaa sanoa. Ohi se on. Sen on oltava. Takaisin ruotuun ja äkkiä!

Vajaa pari viikkoa ehti kulumaan enkä oikeastaan vieläkään osaa sanoa, mikä taukoon johti. Eräs viisas nainen sanoi tässä päivänä eräänä, että elämässä pitää olla välillä jotain muutakin. Ja näinhän se on. Mulla vain on kokemusta myös siitä, kun se tauko jää päälle. Ja se on todellinen pelko takaraivolla aina kun tauko alkaa venymään viikoksi ja yli. Viimeksi kun tauko jäi päälle, se otti aikaa 8 vuotta ennen kuin sain kipinän liikkua uudelleen. Olin toki siinä välissä kuntosalin jäsen ja silloin tällöin jopa kävinkin jotain vähän tekemässä (sinne päin...) mutta kun ei natsannut niin ei natsannut. Nyt ei saa käydä samalla tavalla. No way!

olen joka päivä ajatellut että ehkä huomenna menen jumppaan / salille / crossingiin / tjtn. ja kun se huominen on koittanut, ensi töikseni olen perunut varatut tunnit siltä päivältä. Eilen ajattelin tämän päivän tuntia samalla lailla, että katsotaan aamulla mikä on fiilis. No en perunut tuntia ja lopulta ajattelin että jos en sinne asti pääse, on ihan oikein mulle että tulee viikon karenssi tuntien varaukseen. Pakkasin kamat ja lähes vartin istuin autossa parkkipaikalla salin edessä. Olo oli lievästi jakomielitautinen, kun kävin keskustelua itseni kanssa "menen, en mene,  menen, en mene..." ja sitä rataa. Ei hyvää päivää. Kun viimein pääsin autosta ulos, sattui samaan aikaan parkkiin tuttuja, joten siinä imussa vaan luovin kohti ilmottautumista.

Kuinka ihana olikaan nähdä ihmisiä. Miksi sitä luo itselleen niin kovat paineet ja nostaa kynnyksen lähtemiselle? Se että jollain tunnilla ei pärjää, ei tarkoita ettei osaa mitään. Tai jos joku liike sattuu, niin onhan niitä liikkeitä maailma pullollaan, ei siitä yhdestä tarvitse heittää pyyhettä kehään.

En turhaan sano Keidastani toiseksi kodikseni. Se on oikeasti sitä. Koti. Paikka johon on lopulta niin hyvä mennä, paikka jossa ihmiset välittävät sinusta ja jos sinua ei vähään aikaan näy, alkaa fb:ssä kyselyjen tulva. Sai meikäläisen silmänurkat kosteaksi nuo ihanat ihmiset, joiden kanssa on niin helppo heittää huumoria ja joiden seurassa on vain niin hyvä olla. Ja joista saa seuraa tunnille kuin tunnille, jos alkaa tuntumaan ettei yksinään uskalla (lue kehtaa!) lähteä. Ihanat, ihanat aarteet, jotka toinen toisensa perään tuli sanomaan miten ihana nähdä pitkästä aikaa :) Olen teistä niin onnellinen!

Ja nuo ihanat ohjaajat, kannustavat kokeilemaan uutta ja ylittämään niitä rajoja. Monen ihmisen kannustamana, houkuttelemana ja lopulta vähän "painostettunakin" lähdin kokeilemaan tehomuokkausta tänään, ensimmäisen kerran. Ja nyt tietty harmittaa että en ole aiemmin uskaltanut, koska se tuntui ihan mielettömän kivalta vaikka jalat tärisi kiitettävästi ja jossain kohtaa tuntui ettei ne oikeasti nouse lattiasta enää yhtään :) Siksi harmittaa, että tuo ihana ohjaaja jääpi kasvavan vatsan kera kotiin, mutta onneksi aika juoksee ja kohtahan me saadaan näitä tunteja taas lisää. Ehtii aika kultaamaan muistot ja lihasten tärinäkin helpottaa hiukan ;)

Näillä siis mennään. Paluu ruotuun on alkanut eikä ihan kevyimmällä mahdollisella versiolla. Mutta se naurun määrä, sillä elää jo taas aika monta vuotta lisää! Tuo keidas antaa virtaa. Sen kun muistaisi seuraavilla kerroilla kun lähtemisestä tulee vaikeaa.

Lisää ravinteita, kiitos :)

Ou nou... Lisäravinteiden taivas on löytynyt. Netistä tietenkin. Surffailen paljon eri blogeja ja eräässä blogissa sana "fitnessnuudeli" sai mun mielenkiinnon heräämään. Monen mutkan kautta pääsin tilausten alkulähteelle ja voi hyvänen aika... Hyvästi selvä päivä :D

Fitnessgurulta löytyy jos jonkin näköistä valmistetta ja käy jo sääliksi posteljoonia, sillä tilaushan lähti... Hinnat oli yllättäen joissakin tuotteissa huomattavasti halvempia kuin suomalaisissa valmisteissa. Mikä parasta, sieltä löytyy viimeinkin niitä jauheita joissa ei hiilihydraatit tule pelkistä sokereista. Lisäksi makumaailma on jotain ihan muuta kuin suklaata / vaniljaa / mansikkaa. Nyt tilauksessa on cappucinoa, ananasta, kiwijugurttia yms. Vähän jotain uutta tuulta makumaailmaan :)

Ja pakkauksetkin on ihan kohtuu kokoisia, vaikka olisi ihan kiva jos olis jotain "maista ensin"  pakkauksia. lähemmäs 1,5kg pakkauksesta saa maistaa tovin jos toisenkin.

Tilausta odotellessa ruotsin suunnalta... Sehän tarkoittaa sitä, että on otettava itseä niskasta kiinni ja suunnattava jälleen liikunnan pariin. Eihän noita voi kaapissa turhaankaan säilöä ;)

Tauko jatkuu...

Liikuntatauko jatkuu. Päivä numero 7 valkenee hiljalleen ulkona ja tänäänkään en pääse liikkumaan. Voin selittää itselleni uudelleen ja uudelleen, miksi en voi mennä salille. Tai miksi ohjattu liikunta jää tänäänkin välistä. Mä olen loistava keksimään syitä, varsinkin niitä tekosyitä. Selän kipu on hellittänyt ja uskoisin sen hellittävän kun vain lähtisi tekemään, nousisi takaisin hevosen selkään, niin kuin sanonta kuuluu. Mutta ei.

Viime päivinä tajuntaan on iskenyt se totuus siitä omasta rajallisuudesta ja kykenemättömyydestä. Ehkä riittämättömyydestäkin. Siitä ettei vain pysty eikä kykene. Oma rapakunto on iskenyt vasten kasvoja niin kovalla voimalla että se salpaa hengityksen. Iso ihminen kokee itsensä aika pieneksi sen tunteen edessä. Ja nostaa omaa kynnystään lähteä ryhmään mukaan.

Sitä miettii, olisiko helpompi mennä yksin vai yhdessä. Ison lauman keskellä vai huomaamattomasti seinäruusuna pois katseiden alta. Ja päätyy samaan ajatukseen, jos olen kuitenkin vielä yhden päivän kotona. Se yksi päivä vaan venyy äkkiä kahdeksi, kolmeksi jne. Kohta se on viikko ja kaksi. Ja taas on vaikeampi lähteä. Mulla on ystäviä jotka käy samalla salilla, tiedän että milloin tahansa saan sieltä taustatukea ja seuraa tunneille. Ja tiedän, että kun vain kysyn, saan ohjaajilta apua / tsemppausta. Mutta monesti se kynnys kysyä on liian korkea.

Eilen oli ravintovalmennuksen tapaaminen joten mun oli pakko mennä salin ovista sisälle. Eikä siinä mitään. Oli ihana nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia siellä pukukopin perällä. Kun odottelin valmentajaani saapuvaksi, istuin ja kuuntelin salin ääniä. En mitään erityisesti ja kuitenkin aistit avoinna jokaista pienintäkin risahdusta ja juoksumaton rahinaa. Siinä mieleen hiipi hiljaa ajatus, tätäkö todella haluat. Pysähdyin miettimään ja kelasin jälleen alkuun. Ne äänet, tuoksut, ilmapiiri, ihmiset. Kyllä, sitä todella haluan. Ja toisaalta, olenhan saavuttanut paljon...

Mun täytyy sanoa, että mä tulen olemaan sanalla sanoen  pulassa kun ravintovalmennus loppuu! Mulla on niin loistava johtotähti jonka ohjauksessa on turvallista mennä eteenpäin, vaikka välillä vähän päätä seinään iskien. Aina löytyy jotain hyvää ja hän jaksaa kannustaa. Vaikka viime viikko olikin syömispuolelta aika pohjanoteeraus, niin silti sieltä löytyi hyviä asioita. Ja vaikka itsestä tuntuu että paino junnaa, niin plussaviikkoja ei ole tullut. Päin vastoin miinuksilla mennään edelleen. Kaikesta huolimatta.

Tuo ihana ihminen ja viisas nainen. Joka löytää hyviä asioita sielläkin missä niitä mun mielestä ei ole, on saanut mut jälleen ajattelemaan asioita eri kantilta. Ja kuitenkin, kysehän ei edelleenkään ole laihdutuskuurista, dietistä tai projektista. Kyse on siitä uudesta elämäntavasta. Koko elämän uusiksi laittamisesta. Ei se käy viikossa, eikä kahdessa eikä kuukaudessa. Paljon on tapahtunut muutoksia, isoja asioita ja isoja muutoksia. Sitä itse näkee vain sen kuinka paljon työtä on vielä edessä, mutta unohtaa sen kuinka iso matka on jo takana päin.

Onnea on tällaiset aarteet jotka auttavat näkemään sen metsän puilta.

Ees päin mennään. Katsotaan kuinka pitkäksi tauko muodostuu tällä kertaa. joka päivä olen orjallisesti käynyt perumassa seuraavan päivän tunnit. Osittain ottaa päähän, osittain huokaisen helpotuksesta. Huomennakaan ei vielä ole pakko jos ei tahdo. Eipähän ole pelkoa ylikunnosta...

Jumitusta

Viikko on vierähtänyt jälleen. Musta tuntuu että nämä viikot vain rynnivät eteenpäin nykyisin. Ennen ajan kulun jotenkin käsitti, mutta nyt tuntuu että aina on sunnuntai (ja huomenna se punnituspäivä).

Jos edellinen viikko hipoi ennätystä liikunnan parissa, niin tämä viikko on kulunut sitten aivan toisessa ääripäässä. Tiistain jälkeen en ole salin ovea avannut. Motivaatio karkasi jonnekin lomalle sen myötä kun selkä sanoi poks tiistain cx:ssä. kai sitä jotenkin vain taas sisäisti sen oman rapakunnon ja kuinka pitkä matka tästä on vielä sinne tavoitekuntoon. Edelleenkään en pysty sanomaan tavoitepainoon, koska sellaista ei oikeasti ole. Enemmänkin ajattelen tavoitekuntoa ja paino asettunee johonkin sitten vuosien päästä. '

Viime viikot on olleet ajatusmaailmassa haasteellisia. Isoja odotuksia ja suuria pettymyksiä, alamäkeä ja taas sitten tasaista. Ja siis kaikki tämän yhden pääkopan sisällä. Jotain tapahtui kolmisen viikkoa sitten, kun alitin ns. henkisen tavoiterajan. Painorajan, johon edellisellä kerralla homma jäi. Siis vuosia vuosia sitten. Tuo raja on alitettu nyt parilla kilolla, mikä on siis loistavaa. Mutta sen jälkeen on jääty junnaamaan. Seilataan edes takas, kerrytetään ja tiputetaan. Vaikka en söisi mitään, paino ei putoa. Vaikka söisin sen unelmapäivän 1800kcl, hh alle 180 ja proteiineja yli 1,5g/kg ja rasvoja yli 60gr niin ei mitään. Ei minkään sortin hievahdustakaan mihinkään päin. Vaikka vetäisin valmistavat ja palauttavat oppikirjan mukaan, treenejä olisi sopivasti ja samoin sitä taukoa. Niin ei mitään. Ei saakura yhtään mitään. Voit uskoa, että korpeaa kuin isoa sikaa joulun lähestyessä.

En ole heittämässä leikkiä kesken. Ei, tästä on vahingon kautta tullut liian julkista ja sekös se vasta hävettäisi. Tunnustaa että sorry kaiffarit, tää lähtee mäkkäriin vetämään listan läpi. Nou way. Mutta ottaa se päähän.

Hieman pelottaa, kuinka käy parin viikon päästä kun ravintovalmennus loppuu. Niin, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja sitten pitäisi osata taas elää yksin. Tai siis yksinhän mä olen tähänkin asti elänyt :D Mutta siis pärjätä ilman sitä taustatukea ja joka viikkoista "synninpäästöä" menneen viikon syömisistä. Ja ilman niitä neuvoja, mitä kannattaa muuttaa, mitä kannattaa kokeilla jos jumii.

Eli tässä sitä jumitetaan. Samassa painossa jo pari viikkoa. Tiedän, tiedän. Näitäkin viikkoja tarvitaan, muttei näin montaa peräkkäin!

Se että paino junnaa, on johtanut dominoefektinä syömisten vähentymiseen. Se on jännän sisäänrakennettu systeemi, että kun paino ei tipu, sitä vähentää automaattisesti syömisiä. Ei ehkä ravintoarvot ole olleet ne parhaimmat ja laadukkaimmat, mutta hyvä kun on 1500kcl päässyt päivittäin. Tämän piti olla leivätön viikko, mutta esim tänään oli pikku pakko ottaa aamupalaksi leipää koska muuten se olisi ollut vain kahvia. Kuten joskus ennen muinoin. Se, että tänään sain kalorit jopa 1200 tasolle, on melkein ihme. Näin se vain mieli toimii, ei ollenkaan hyvä. Tämähän tietää taas sitä, että kroppa alkaa varastoimaan sen vähänkin minkä se saa, eli paino alkaa taas nousemaan.

No, näillä mennään ja toivotaan parempaa ensi viikkoa. Siis painon laskun suhteen. Kuitenkin vaatteet lököttävät päällä joka päivä pahemmin ja kohta on ihan pakko uskaltaa ottaa uudet treenivaatteet käyttöön. Eli kyllä jossain näkyy myös vähän sitä kehitystäkin, kaikki ei aina näy siellä numeropuolella.

Silti, odottavan aika on vain pitkä...

Toivotaan että se motivaatiokin alkaa taas löytymään, en usko että se kovin kauas on karannut. Peruin huomisen aamun tunnit, josko saisin itseni salin puolelle. Taitaa jäädä taas haaveeksi, niin kuin eilen ja tänäänkin. Mutta jos.... Tai jos kävisin vain crossaamassa puolituntisen, cx:n pariin en vissiin uskalla lähteä. Huoh. Ehkä mä tarviin sen personaltrainerin joka potkii liikkeelle... Ei huono ajatus ollenkaan, eikä ensimmäinen kerta kuin se mieleen on juolahtanut... Ehkä syksyllä?

Syksy, tule jo!

Vaikka tässä vasta odotellaan kevään saapumista ja lumien sulamista, on katse käännetty syksylle liikuntasuunnitelmissa.

Tammikuun alussa kyselin meidän kylän toiselta salilta, josko sinne pääsisi opettelemaan potkunyrkkeilyä. Silloin ryhmä oli täynnä eikä peruutuspaikkoja ollut tyrkyllä. Olin jälleen kerran myöhässä päähän pistoni kanssa. Siitä lievästi suivaantuneena pistin itselle muistutuksen kalenteriin, että kyselisin syksylle paikkoja ajoissa.

No mä olen todella ajoissa... Paikka Delcio Pereiran oppiin on nyt varauksessa syksylle :) Mä oon niin happy tuosta!

Ja hei, mulla ei edelleenkään ole mitään hajua siitä millaista se on :D Meidän salin säkki tuli alas telineineen päivineen tuossa päivänä eräänä ja säkin iskeminen on sitä myöten tietenkin ollut vähän hankalaa...

btw, Meidänkin salille on tulossa potkunyrkkeilyä, joten sinne on pakko päästä myös mukaan.

Mistä ihmeestä tämä into nyrkkeilyn pariin oikein nousee?

Kun vaan muistaisi nyt taas sitten sen monipuolisen liikunnan ja salin merkityksen. Vähän on suunnitelmissa tänään päästä raudan pariin, mutta mikä on oikeasti olo yövuorojen jälkeen... Aika siis näyttää tuleeko tästäkin taukopäivä. Selkä alkaa olemaan parempi, sitä ei tietty kannattais heti käydä katkomassa uudelleen. Minkäs teet kun mieli tahtoo vaikka kroppa ei pysy perässä.

ps. mä en missään nimessä ole vaihtamassa mun ihanaa Keidasta toiseen ja huonompaan vaihtoehtoon. Mä vaan noukin herkut toisaalla ;)