Lisää ravinteita, kiitos :)

Ou nou... Lisäravinteiden taivas on löytynyt. Netistä tietenkin. Surffailen paljon eri blogeja ja eräässä blogissa sana "fitnessnuudeli" sai mun mielenkiinnon heräämään. Monen mutkan kautta pääsin tilausten alkulähteelle ja voi hyvänen aika... Hyvästi selvä päivä :D

Fitnessgurulta löytyy jos jonkin näköistä valmistetta ja käy jo sääliksi posteljoonia, sillä tilaushan lähti... Hinnat oli yllättäen joissakin tuotteissa huomattavasti halvempia kuin suomalaisissa valmisteissa. Mikä parasta, sieltä löytyy viimeinkin niitä jauheita joissa ei hiilihydraatit tule pelkistä sokereista. Lisäksi makumaailma on jotain ihan muuta kuin suklaata / vaniljaa / mansikkaa. Nyt tilauksessa on cappucinoa, ananasta, kiwijugurttia yms. Vähän jotain uutta tuulta makumaailmaan :)

Ja pakkauksetkin on ihan kohtuu kokoisia, vaikka olisi ihan kiva jos olis jotain "maista ensin"  pakkauksia. lähemmäs 1,5kg pakkauksesta saa maistaa tovin jos toisenkin.

Tilausta odotellessa ruotsin suunnalta... Sehän tarkoittaa sitä, että on otettava itseä niskasta kiinni ja suunnattava jälleen liikunnan pariin. Eihän noita voi kaapissa turhaankaan säilöä ;)

Tauko jatkuu...

Liikuntatauko jatkuu. Päivä numero 7 valkenee hiljalleen ulkona ja tänäänkään en pääse liikkumaan. Voin selittää itselleni uudelleen ja uudelleen, miksi en voi mennä salille. Tai miksi ohjattu liikunta jää tänäänkin välistä. Mä olen loistava keksimään syitä, varsinkin niitä tekosyitä. Selän kipu on hellittänyt ja uskoisin sen hellittävän kun vain lähtisi tekemään, nousisi takaisin hevosen selkään, niin kuin sanonta kuuluu. Mutta ei.

Viime päivinä tajuntaan on iskenyt se totuus siitä omasta rajallisuudesta ja kykenemättömyydestä. Ehkä riittämättömyydestäkin. Siitä ettei vain pysty eikä kykene. Oma rapakunto on iskenyt vasten kasvoja niin kovalla voimalla että se salpaa hengityksen. Iso ihminen kokee itsensä aika pieneksi sen tunteen edessä. Ja nostaa omaa kynnystään lähteä ryhmään mukaan.

Sitä miettii, olisiko helpompi mennä yksin vai yhdessä. Ison lauman keskellä vai huomaamattomasti seinäruusuna pois katseiden alta. Ja päätyy samaan ajatukseen, jos olen kuitenkin vielä yhden päivän kotona. Se yksi päivä vaan venyy äkkiä kahdeksi, kolmeksi jne. Kohta se on viikko ja kaksi. Ja taas on vaikeampi lähteä. Mulla on ystäviä jotka käy samalla salilla, tiedän että milloin tahansa saan sieltä taustatukea ja seuraa tunneille. Ja tiedän, että kun vain kysyn, saan ohjaajilta apua / tsemppausta. Mutta monesti se kynnys kysyä on liian korkea.

Eilen oli ravintovalmennuksen tapaaminen joten mun oli pakko mennä salin ovista sisälle. Eikä siinä mitään. Oli ihana nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia siellä pukukopin perällä. Kun odottelin valmentajaani saapuvaksi, istuin ja kuuntelin salin ääniä. En mitään erityisesti ja kuitenkin aistit avoinna jokaista pienintäkin risahdusta ja juoksumaton rahinaa. Siinä mieleen hiipi hiljaa ajatus, tätäkö todella haluat. Pysähdyin miettimään ja kelasin jälleen alkuun. Ne äänet, tuoksut, ilmapiiri, ihmiset. Kyllä, sitä todella haluan. Ja toisaalta, olenhan saavuttanut paljon...

Mun täytyy sanoa, että mä tulen olemaan sanalla sanoen  pulassa kun ravintovalmennus loppuu! Mulla on niin loistava johtotähti jonka ohjauksessa on turvallista mennä eteenpäin, vaikka välillä vähän päätä seinään iskien. Aina löytyy jotain hyvää ja hän jaksaa kannustaa. Vaikka viime viikko olikin syömispuolelta aika pohjanoteeraus, niin silti sieltä löytyi hyviä asioita. Ja vaikka itsestä tuntuu että paino junnaa, niin plussaviikkoja ei ole tullut. Päin vastoin miinuksilla mennään edelleen. Kaikesta huolimatta.

Tuo ihana ihminen ja viisas nainen. Joka löytää hyviä asioita sielläkin missä niitä mun mielestä ei ole, on saanut mut jälleen ajattelemaan asioita eri kantilta. Ja kuitenkin, kysehän ei edelleenkään ole laihdutuskuurista, dietistä tai projektista. Kyse on siitä uudesta elämäntavasta. Koko elämän uusiksi laittamisesta. Ei se käy viikossa, eikä kahdessa eikä kuukaudessa. Paljon on tapahtunut muutoksia, isoja asioita ja isoja muutoksia. Sitä itse näkee vain sen kuinka paljon työtä on vielä edessä, mutta unohtaa sen kuinka iso matka on jo takana päin.

Onnea on tällaiset aarteet jotka auttavat näkemään sen metsän puilta.

Ees päin mennään. Katsotaan kuinka pitkäksi tauko muodostuu tällä kertaa. joka päivä olen orjallisesti käynyt perumassa seuraavan päivän tunnit. Osittain ottaa päähän, osittain huokaisen helpotuksesta. Huomennakaan ei vielä ole pakko jos ei tahdo. Eipähän ole pelkoa ylikunnosta...

Jumitusta

Viikko on vierähtänyt jälleen. Musta tuntuu että nämä viikot vain rynnivät eteenpäin nykyisin. Ennen ajan kulun jotenkin käsitti, mutta nyt tuntuu että aina on sunnuntai (ja huomenna se punnituspäivä).

Jos edellinen viikko hipoi ennätystä liikunnan parissa, niin tämä viikko on kulunut sitten aivan toisessa ääripäässä. Tiistain jälkeen en ole salin ovea avannut. Motivaatio karkasi jonnekin lomalle sen myötä kun selkä sanoi poks tiistain cx:ssä. kai sitä jotenkin vain taas sisäisti sen oman rapakunnon ja kuinka pitkä matka tästä on vielä sinne tavoitekuntoon. Edelleenkään en pysty sanomaan tavoitepainoon, koska sellaista ei oikeasti ole. Enemmänkin ajattelen tavoitekuntoa ja paino asettunee johonkin sitten vuosien päästä. '

Viime viikot on olleet ajatusmaailmassa haasteellisia. Isoja odotuksia ja suuria pettymyksiä, alamäkeä ja taas sitten tasaista. Ja siis kaikki tämän yhden pääkopan sisällä. Jotain tapahtui kolmisen viikkoa sitten, kun alitin ns. henkisen tavoiterajan. Painorajan, johon edellisellä kerralla homma jäi. Siis vuosia vuosia sitten. Tuo raja on alitettu nyt parilla kilolla, mikä on siis loistavaa. Mutta sen jälkeen on jääty junnaamaan. Seilataan edes takas, kerrytetään ja tiputetaan. Vaikka en söisi mitään, paino ei putoa. Vaikka söisin sen unelmapäivän 1800kcl, hh alle 180 ja proteiineja yli 1,5g/kg ja rasvoja yli 60gr niin ei mitään. Ei minkään sortin hievahdustakaan mihinkään päin. Vaikka vetäisin valmistavat ja palauttavat oppikirjan mukaan, treenejä olisi sopivasti ja samoin sitä taukoa. Niin ei mitään. Ei saakura yhtään mitään. Voit uskoa, että korpeaa kuin isoa sikaa joulun lähestyessä.

En ole heittämässä leikkiä kesken. Ei, tästä on vahingon kautta tullut liian julkista ja sekös se vasta hävettäisi. Tunnustaa että sorry kaiffarit, tää lähtee mäkkäriin vetämään listan läpi. Nou way. Mutta ottaa se päähän.

Hieman pelottaa, kuinka käy parin viikon päästä kun ravintovalmennus loppuu. Niin, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja sitten pitäisi osata taas elää yksin. Tai siis yksinhän mä olen tähänkin asti elänyt :D Mutta siis pärjätä ilman sitä taustatukea ja joka viikkoista "synninpäästöä" menneen viikon syömisistä. Ja ilman niitä neuvoja, mitä kannattaa muuttaa, mitä kannattaa kokeilla jos jumii.

Eli tässä sitä jumitetaan. Samassa painossa jo pari viikkoa. Tiedän, tiedän. Näitäkin viikkoja tarvitaan, muttei näin montaa peräkkäin!

Se että paino junnaa, on johtanut dominoefektinä syömisten vähentymiseen. Se on jännän sisäänrakennettu systeemi, että kun paino ei tipu, sitä vähentää automaattisesti syömisiä. Ei ehkä ravintoarvot ole olleet ne parhaimmat ja laadukkaimmat, mutta hyvä kun on 1500kcl päässyt päivittäin. Tämän piti olla leivätön viikko, mutta esim tänään oli pikku pakko ottaa aamupalaksi leipää koska muuten se olisi ollut vain kahvia. Kuten joskus ennen muinoin. Se, että tänään sain kalorit jopa 1200 tasolle, on melkein ihme. Näin se vain mieli toimii, ei ollenkaan hyvä. Tämähän tietää taas sitä, että kroppa alkaa varastoimaan sen vähänkin minkä se saa, eli paino alkaa taas nousemaan.

No, näillä mennään ja toivotaan parempaa ensi viikkoa. Siis painon laskun suhteen. Kuitenkin vaatteet lököttävät päällä joka päivä pahemmin ja kohta on ihan pakko uskaltaa ottaa uudet treenivaatteet käyttöön. Eli kyllä jossain näkyy myös vähän sitä kehitystäkin, kaikki ei aina näy siellä numeropuolella.

Silti, odottavan aika on vain pitkä...

Toivotaan että se motivaatiokin alkaa taas löytymään, en usko että se kovin kauas on karannut. Peruin huomisen aamun tunnit, josko saisin itseni salin puolelle. Taitaa jäädä taas haaveeksi, niin kuin eilen ja tänäänkin. Mutta jos.... Tai jos kävisin vain crossaamassa puolituntisen, cx:n pariin en vissiin uskalla lähteä. Huoh. Ehkä mä tarviin sen personaltrainerin joka potkii liikkeelle... Ei huono ajatus ollenkaan, eikä ensimmäinen kerta kuin se mieleen on juolahtanut... Ehkä syksyllä?

Syksy, tule jo!

Vaikka tässä vasta odotellaan kevään saapumista ja lumien sulamista, on katse käännetty syksylle liikuntasuunnitelmissa.

Tammikuun alussa kyselin meidän kylän toiselta salilta, josko sinne pääsisi opettelemaan potkunyrkkeilyä. Silloin ryhmä oli täynnä eikä peruutuspaikkoja ollut tyrkyllä. Olin jälleen kerran myöhässä päähän pistoni kanssa. Siitä lievästi suivaantuneena pistin itselle muistutuksen kalenteriin, että kyselisin syksylle paikkoja ajoissa.

No mä olen todella ajoissa... Paikka Delcio Pereiran oppiin on nyt varauksessa syksylle :) Mä oon niin happy tuosta!

Ja hei, mulla ei edelleenkään ole mitään hajua siitä millaista se on :D Meidän salin säkki tuli alas telineineen päivineen tuossa päivänä eräänä ja säkin iskeminen on sitä myöten tietenkin ollut vähän hankalaa...

btw, Meidänkin salille on tulossa potkunyrkkeilyä, joten sinne on pakko päästä myös mukaan.

Mistä ihmeestä tämä into nyrkkeilyn pariin oikein nousee?

Kun vaan muistaisi nyt taas sitten sen monipuolisen liikunnan ja salin merkityksen. Vähän on suunnitelmissa tänään päästä raudan pariin, mutta mikä on oikeasti olo yövuorojen jälkeen... Aika siis näyttää tuleeko tästäkin taukopäivä. Selkä alkaa olemaan parempi, sitä ei tietty kannattais heti käydä katkomassa uudelleen. Minkäs teet kun mieli tahtoo vaikka kroppa ei pysy perässä.

ps. mä en missään nimessä ole vaihtamassa mun ihanaa Keidasta toiseen ja huonompaan vaihtoehtoon. Mä vaan noukin herkut toisaalla ;)

Haastettu

Blogeissa on pyörinyt viime viikkoina haaste ja niinpä se kosahti munkin kohdalle. Kiitos "mä katoan" - blogille haasteesta. Ne blogit joita luen säännöllisesti ovat jokainen vuorollaan käyneet tämän jo läpi, joten jätän haastamatta ketään.

Haasteen tarkoituksena on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2. Haastetun pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusilla haastetuille
4. Pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Jokaisen pitää kertoa, kenet on haastanut
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta
1. mä inhoan kaikkia kiertoviestejä ja posteja ja nyt sorruin sellaiseen :D
2. Seison aina sanojeni takana
3. En ajattele mitä sanon mutta sanon mitä ajattelen ja sekös aiheuttaa ikäviä tilanteita silloin tällöin
4. Osaan olla todellinen ystävä sille joka sen ansaitsee, mutta myös ihan hirveä piru...
5. Koirat on mulle lapsen korvikkeita vaikka aina muuta väitänkin
6. Jään liian usein miettimään ihmisten tarkoitusperiä
7. Pahoitan mieleni liian helposti
8. Olen monen mielestä vahva, mutta omasta mielestä heikko
9. En uskonut että pystyisin saamaan aikaiseksi tällaisen muutoksen, mitä nyt on takana
10. Mä suunnittelen paljon tulevaisuutta ennalta ja oon ihan ihmeissäni kun asiat ei menekään niin kuin suunnittelee
11. olen joko tai - ihminen. Se mihin ryhdyn, teen sen täysillä. En osaa lähteä juttuihin puoliksi mukaan.

Haastekysymykset

1. Minne haluaisit matkustaa ja miksi? 
Kaikki missä on lämmin ja aurinkoa kelpaisi nyt, mutta sydän vetää jälleen rapakon taakse.
2. Oletko liikunta addikti? 
Olen. Jos muuta väittäisin, valehtelisin.
3. Mitä mieltä olet tv:n laihdutusohjelmista, dieetit vaihtoon, rakas sinusta on tullut pullukka, suurin pudottaja. Jutan superdietti jne..? 
Niissä on paljon hyvää. Itse olen seurannut aikanaan kaikki jenkkien suurimmat pudottajat ja viime kesänä kipinä alkoi kyteä juuri tuon ohjelman myötä. Niissä on myös paljon huonoa, koska ko. tyypin formaateissa keskitytään enemmän tuloksiin ja hienoihin saavutuksiin. Taka-alalle jää se, kuinka ison työn takana tulokset oikeasti ovat.
 4. Voisitko itse kuvitella lähteväsi mukaan ko. ohjelmiin, miksi, miksi ei? 
En voisi lähteä mukaan, vaikka ajatuksella joskus olenkin leikitellyt. Mulle sopii paremmin ei-julkinen elämäntapojen korjaus kuin 10 viikon superdietti jonka jälkeen paluu entiseen on edessä.
5. Lempiruokasi? 
Vuohenjuusto-kanasalaatti
6. Lempi vuodenaikasi? Miksi juuri se? 
Mä tykkään kaikista vuodenajoista, mutta ehkä kaikista ihanin on syksy. Illat ja aamut alkavat viilentyä, kynttilöitä saa polttaa niin paljon kuin lystää ja luonto on täynnä värejä.
7. Onko sinulla lapsia? Montako? 
Noup. jos karvaisia nelijalkaisia ei lasketa... Niitä on kaksi :D
8. Mikä on suurin paheesi ja/tai heikkoutesi? 
Tätä pitää ihan miettiä... Tällä hetkellä mun paheet on aika minimissä, kun elämä on mennyt uusiksi. Heikkous on ehkä sokeus omalle tilanteelle. Aikaisemmin en halunnut nähdä todellisuutta ja suljin siltä silmäni. Nykyisin en näe tilannetta realistisesti ja luulen että peilistä katsoo lähtötilanteessa oleva kuva. Vaikka totuus on ihan muuta.
9. Mitä löytyy "herkkukaapista", jos sellainen on? 
Mulla ei ole herkkukaappia, joten sieltä ei löydy mitään.
10. Mitä tv-sarjoja seuraat? 
Olipa kerran, Hyviä ja huonoja uutisia, modernia perhettä, jenkkien selviytyjiä, amazing racea... ja paljon muutakin menee nauhalle, mutta itse asiassa harvoin tulee enää istuttua tv:n edessä :)
11. Kuinka rentoudut? 
Liikkumalla, lähtemällä koirien kanssa luontoon, lukemalla, makaamalla sohvalla,

11. kysymystä haastetuille

1. Tuletko toimeen itsesi kanssa?
Tällä hetkellä paremmin kuin aikaisemmin, mutta en pidä sitä vieläkään itsestään selvyytenä.
2. Miksi pidät blogia, miten se vaikuttaa sinuun?
Tätä mä olen joskus miettinyt itsekin :D Aloitin blogin kirjoittamisen ihan siksi että tästä matkasta jäisi jotain realistista. Päiväkirjaa en osaa pitää. Toisaalta kaipasin myös jotain reittiä tuulettaa ajatuksia ja purkaa turhautuneisuutta, mutta myös jakaa niitä ilon ja onnen hetkiä. Olin suorastaan järkyttynyt kun ekan kuukauden aikana kävijöitä olikin useampi sata
3. Oletko unelma-ammatissasi tai tiedätkö mikä sinusta tulee isona?
Ajankohtainen kysymys. Pidän työstäni, mutta onko se unelmani... Epäilen suuresti. Suunnitelmat tulevaisuuden varalle ovat auki, mutta jos suunnitelmat saavat tuulta purjeisiin, on ammatinvaihdos mahdollisesti edessä :)
4. Uskotko olevasi onnellisempi tavoitepainossasi tai tavoitekunnossasi?
Paino on lopulta vain numeroita. Mutta uskon olevani onnellisempi tavoitekunnossa. Ylipainoisena voit tehdä paljon, mutta on iso läjä asioita joissa paino on este tai hidaste. Silti sanoisin ettei onni ja onnellisuus saa olla kiinni siitä, mitä ulkonäkö on.
5. Onko sinulla haaveita joita et uskalla toteuttaa? miksi et?
Onhan niitä. Tällä hetkellä uskallus puuttuu siksi, että en koe olevani valmis vielä. Mutta ajattelu "enhän mä voi" on muuttunut "ehkä jonain päivänä" - ajatteluksi.
6. Millä herkuttelet?
Vien itseni ulos syömään ja sallin hyvän jälkiruoan :)
7. Mistä saat energiaa, mikä on ihanaa?
Mä saan energiaa ihan hirveän paljon jumppakavereista, ryhmän imusta ja ohjaajista. Se tunne kun valut puoli kuolleena salille ja ihanat energiset kanssa-liikkujat ja ohjaaja imaisee mukaansa combatin tuoksintaan.
8. Pelkäätkö hammaslääkäriä?
En, mutta en mä sitä kyllä rakastakaan :D
9. Vinkkisi painonpudoktukseen?
Tee selkeä suunnitelma, realistinen sellainen. Rakenna itsellesi hyvä tukiverkosto painonpudotuksen tueksi. Varaudu henkisesti myös takapakkiin ja siihen, että homma ei ole helppoa. Anna itsellesi aikaa ja ole armollinen itsellesi. Jos joku päivä homma menee puihin, ei koko elämä kaadu siihen yhteen päivään.
10. Onko sinulla esikuvaa/esikuvia? kuka?
Mulla on oikeastaan useampikin esikuva.
* Tarmo, joka tutustutti mut combatin ihanaan maailmaan jo vuonna 2003 ja jaksoi kannustaa liikkumaan. Oli ihan loistava ohjaaja ja esikuva.
* Raakel Raxu Lingnell, joka teki uskomattoman elämäntaparemontin ja julkisuuden pyörityksestä huolimatta on säilyttänyt sydämellisen asenteensa.
* Sitten on vielä kolmantena esikuvana eräs aivan loistava ohjaaja, jonka kaltaista saa toista etsiä. Ihminen jossa yhdistyy kaikki se, mitä arvostan.

Kunnioitan näitä kolmea ihmistä paljon. Jalustalle en nosta ketään, mutta heidän esimerkkinsä vetää meikäläisen sanattomaksi ja hiljaiseksi.

11. Mitä odotat seuraavalta vuodelta?

Odotan tulevalta vuodelta paljon. Uutta elämää on takana kuitenkin aika vähän, joten elämä asettunee uomiinsa vasta seuraavan vuoden aikana. Siis arki tasoittuu ja sopiva urheilun ja arjen balanssi löytyy. Odotan paljon ihania asioita, hirveän kasan liikuntaa ja unelmien toteutumista :)

Elämä on mahdollisuuksia täynnä

Päivitin eilen fb:ssä tilaani hiukan epämääräisellä päivityksellä ja oli ihana huomata kuinka blogin lukijamäärä nousi tuon päivityksen jälkeen lähes välittömästi. Ihana siksi, että ihmiset ovat löytäneet tämän sivun, täältä voi joskus saada infoa enemmän kuin esim fb:n päivityksistä :) Kaikkea kun ei viitsi siellä tilittää.

Useammassa postissa olen enemmän ja vähemmän puhunut siitä, miten unelmat joutuu vain hautaamaan milloin mistäkin syystä. Joskus ihan siksi, että aika ei ole oikea. Tai mahdollisuudet toteuttamiseen on minimaaliset. Tai elämäntilanne ei salli. Ja milloin mitäkin. Ihmisellä pitää olla unelmia, niitä joista se pitää kynsin ja hampain kiinni. Ja sitten niitä, jotka tulee ja menee, ilman sen suurempaa haloota.

Vuonna 2003 Forssassa, esikuvaksi jäänyt, combat-ohjaaja Tarmo heitti ilmaan erään tunnin jälkeen ehdotuksen jonka silloin tyrmäsin välittömästi. Jotain jäi kuitenkin itämään tuonne syvälle mielen perälle. Tarmo oli esimerkki siitä, mitä voi olla hyvä ohjaaja joka huomioi jokaisen tunnille tulijan. Vasta 9 vuotta myöhemmin näin ja koin sen, että muitakin hänen laisiaan on olemassa. Esikuva on saanut seuraajan, yhtä loistavan ellei jopa paremman! 

Tuo Tarmon ilmaan heittämä ehdotus on itänyt hiljaa mielen perällä nämä vuodet. Välillä se on ollut enemmän mielessä, välillä se on taas hautautunut kaiken muun alle. Yleensä olen vaientanut tuon ajatuksen "enhän mä voi" - lauseella. Viime kuukausina tuo ajatus on kuitenkin noussut mieleen useammin ja vahvemmin. Välillä olen jopa ottanut selvää mahdollisuuksista ja sitten taas haudannut ajatuksen. Kuitenkaan en voi enää paeta lauseen "enhän mä voi" - taakse, sillä oikeasti nyt mä voin. Sen tajusin vasta jokin aika sitten. 

Tarmo. Tuo taistelija joka lähti liian aikaisin. Joskus toivoisin että voisin kysyä neuvoa tuolta esikuvalta jolla oli aina aikaa. Ja joka aikanaan sytytti liikunnan kipinän meikäläiseen, vaikka se pääsikin sammumaan välillä. Olen iloinen kuitenkin siitä, että hän tuli heittäneeksi ideoita ilmaan ja joistakin saatoin saada kopinkin ;)

Viime päivinä oon miettinyt paljon asioita ja tulevaisuutta. Ja tehnyt ison ratkaisun heittää verkot veteen. Niinpä eilen laitoin sähköposteja ympäri pitäjää ja jään odottamaan vastauksia. Jos suunnitelmat lähtevät pyörimään eteenpäin, niin jonakin päivänä ammatti taitaa vaihtua ;) Huih... Ei sitä vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle. 

Tämän unelman kanssa ei ole kiire. Olen nyt kaivanut sen esille hautaamisen sijaan. Toivottavasti toteutuskelpoisen unelman. Ja jään odottamaan, miten sen kanssa käy :)

Elämä on mahdollisuuksia täynnä!

P.S. Tämä posti ei nyt valota tuota eilistä fb-statuspäivitystä kauhean paljon enempää, mutta vielä ei voi kertoa kauheasti... Ei ennen kuin tietää, miten asioiden käy :)

Hormonihirviö

Voi luoja. Mä alan ymmärtämään kun jotkut miehet joskus mainitsee puheissaan sanan hormonihirviö. Mä olen ollut juuri sellainen viime päivät. Mielialat juoksee ylös ja alas, kiihdyn nollasta sataan ilman syytä ja pieni vastoinkäyminen saa vedet valumaan silmistä.

En nyt selittele syytä sen laajemmin julkisesti, mutta mä lasken todellakin päiviä tämän lääkekuurin ja pistoshoidon loppuun. 2 viikkoa ja 3 päivää. Sitten tämä joka keväinen tuska on ohi. Välillä vähän itseäkin jopa naurattaa tilanteen koomisuus. Onneksi mä valvon tämän ja ensi viikon yövuoroissa joten ei paljon ihmisiä pääse näkemään, eikä sitä kautta myöskään pahoittamaan mieltään aivan turhista asioista. Luoja...

Tämä on myös onneksi viimeinen kevät kun 6 viikkoa menee kuin maanis-depressiivisen matkassa. Toisaalta onneksi ja toisaalta tähän päättyy yksi osa elämää, yksi unelma joka jää toteutumatta. Mielessä on käynyt, onko nämä viime vuodet olleet sen arvoisia, mutta entäs jos... Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää.

Aikaisempina vuosina mielialat ei ole juosseet näin kovaa ja vaihtuneet ihan tähän tahtiin, mitä menneiden muutaman viikon aikana on ollut. Osa syy on ihan varmasti koko tällä prosessilla mikä on käynnissä. Kehon muutokset menee omia polkujaan, pää seuraa perässä hitaasti totutellen uusiin haasteisiin.

Lähes itkua pidätellen pakotin itseni eturiviin combatissa eilen. Eikä siinä paikkana ole mitään vikaa, mutta se peilikuva. Mä en tykkää siitä, koska näen itseni edelleen lähtötilanteessa. Eilen havahduin kesken capoeiran siihen ajatukseen, että mitä ihmettä mä sillä tunnilla teen. Ja kuitenkin kyse on mulle ihan rakkaimmasta ja tärkeimmästä, combatista. Noh, menihän se tunti siinä silmät kiinni iskiessä ;) Kyllä mä välillä pidin silmät auki mutta visusti tuijotin äänentoistolaitteistoa :D

Mun pitäisi rohkaista jälleen mieleni ja mennä muidenkin ohjaajien tunneille. Eikä suinkaan siksi, että nykyisessä valikoimassa olis jotain vikaa. Mutta mun alkaa käydä jo sääliksi joitakin ohjaajia, kun joutuvat katsomaan tätä pärstää tunti tolkulla joka viikko. Pahoittelut heille, mä koitan parantaa tapani ja työntää itseäni yli mukavuusrajojen uusien ohjaajien tunneille. Se on vaan niin helppoa mennä joidenkin tunneille, huomattavasti helpompaa kuin toisten.

Eilen jäin cx:ään combatin perään ja se oli virhe. Niin kuin tuolla aikaisemmassa postissa kirjottelinkin, selkä on valitellut cx-tunneilla. No nyt jo lämmittelyn aikana sain sellaisen kivun, että onneksi oltiin vaakatasossa, niin hyvin silmissä sumeni. Mutta keskenhän mä en jätä, joten hammasta purren vedettiin loppuun saakka ja kotona lääkettä ja lepoa. Loppuviikon tunnit on nyt peruttu kaikki mun osalta, mutta vähän mieli haikailee sunnuntain triplatunnille... Sairasta. Tiedän.

Ja se nyrkkeily. *huoh* Ehkä ensi elämässä. Tai sitten mä vaan uskaltaudun kokeilemaan sitä yksin.