Yksi päivä vähemmän töitä ennen lomaa. Olen odottanut tulevaa talvilomaani kuin kuuta nousevaa. Aluksi olin lähdössä reissuun, mutta suunnitelmat muuttuivat joulukuun uutisten myötä ja ensin ajattelin etten tarvitse koko lomaa tässä kohtaa kun ei reissukaan onnistu. Jotenkin tuo ajatus lomasta kuitenkin virkistää mieltä ja eihän niitä lomia niin vain siirrellä, joten sieltä se on tulossa. Ja vaikka reissu ei nyt onnistukaan, niin tuon kaksiviikkoisen voin kuntoilla paremmilla tehoilla.
Tarkoitus ei suinkaan ole rääkätä kroppaa aamusta iltaan vaan enemmänkin jakaa saliharjotteet ja jumpat aamu- ja iltapäiviin. Ei koko kroppaa kerralla vaan tehokas puolituntinen esim vatsoja / pakaraa /selkää aamupäivällä ja sitten iltapäivällä jotain aerobista tms. Oikeastaan tuo "kuntoloma" on tervetullut breikki menneen vuoden härdellin jälkeen.
Tänään töissä menin pitkästä aikaa ruokalaan syömään. Pakko sanoa, että oli aika mieltäylentävää kun eräs työtoveri jonka kanssa harvemmin törmätään totesi, että "eihän sua meinaa enää tunnistaa". Ne pienet positiiviset sanat, joita ihmisiltä kuulee, kantaa niin kamalan pitkälle.
Mulla on ollut siis ennätyksenä crossaamisessa se tunti. Nyt tänään asetin tavoitteeksi 75min. Tiedossa oli special-crossing johon tietenkin oli pakko nimensä tyrkätä. Vaikka valinta olikin vaikea kun samaan aikaan meni lempituntini combat. Näitä erikoistunteja kun on vaan harvoin ja combatia joka viikko, päädyin kuitenkin crossaamaan.
olen todennut että mun tarvii sopivin väliajoin koetella rajojani jollakin sellaisella, mitä en ole ennen tehnyt. kuten lisätä ohjelmaan joku uusi jumppa tai nostaa suoritusaikaa. Viime viikolla erehdyin super body tunnille ja kyllä tuli olo, että kuolema korjaa kohta pois. Mutta illalla fiilis oli ihan toinen. Olin jälleen ylittänyt itseni ja raahannut takapuoleni johonkin tuntemattomaan! Tällä viikolla siis tavoitteena oli crossing-ajan lisääminen vartilla.
Ilmeisesti on ollut liian rankat treenit tässä männä päivinä, koska ensimmäisen kerran crossatessa sain toisen jalkani kipeäksi. enkä tarkoita mitään pientä lihaskipua, vaan voisin verrata plantaarifaskiitin kipuun. Kun jalalle ei voi astua ilman että tähdet vilisee silmissä. Puolivälissä olin valmis luovuttamaan kun vesi valui silmistä. Mutta päätin että mä en luovuta vaikka kroppa sanois mitä. Jos annan periksi aina kun kroppa huutaa armoa, en milloinkaan pääse mukavuusvyöhykkeeltä eteenpäin. ihan hullua itsensä kiduttamista, niin olisin ajatellut vielä viime kesänä. Nyt pidin koko ajan mielessä sen tunteen, mikä tulee tunnin jälkeen. Sen voimalla saavutin tavoitteeni, crossasin 75min ja melkein pysyin muiden vauhdissakin koko ajan. Se, oliko tämä kivun arvoista, selviää ajan kanssa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti