Aina jää jotain kirjoittamatta ja tekstit venyy pitkiksi turhasta lätinästä :D Joten pistetään ihan omana postauksenaan ravintovalmennuksen kuulumiset.
Uusi viikko pyörähti käyntiin. Kuten edellisessä mainitsin, vaaka näyttää pari sataa grammaa enemmän kuin viikko sitten. Viime viikon leivän syönnin vähentäminen sujui muutoin hyvin, mutta parina päivänä ei sitten muuta ollutkaan kuin leipää... voi jeevle, miten tämä voi olla näin vaikeaa!?!
olisi luullut, että viikon liikuntamäärällä olisi saanut edes pidettyä painon samassa, mutta toisaalta jälleen tuo tosiasia liikunnan ja ruoan merkityksestä painonpudotukseen tuli todeksi. Kyllä se vain on se ravinto, joka merkitsee 70-80% ja liikunta vain 20-30% (riippuu mitä tutkimusta uskoo...). Eli kyllä ne kiusaukset voitetaan kotona, ei salilla. Liikunnalla on varmasti iso merkitys psykologiseen puoleen ja kyllähän se pitää ihmisen pois jääkaapin läheltä. Että on sillä sikäli merkitystä. Mutta itse painonpudotukseen, se suurin merkitys on sillä mitä suusta laittaa alas...
noh, uusi viikko siis edessä. Toivottavasti vähän parempi kuin edeltäjänsä. Myös ruokapuolella. Nyt on leivät pakkasessa. Hiilareiden määrä tippuu tällä viikolla reippaasti ja proteiinin määrä nousee. Rahkapurkit ja raejuusto, saahan sen päivän käyntiin niilläkin ;) tarvii vissiin oikeesti opetella syömään raejuustoa ja ananasta... Tai sitä puuroa ja heittää raejuustot siihen sekaan. Jälkimmäinen tulee vaatimaan multa paljon :D Mutta aika näyttää.
kyse on kuitenkin viikosta, joten katsotaan mitä muutokset saavat aikaan... Menneellä viikolla on myös jäätelöt, kuivakakut ja piirakat kutsuneet ihan uudella tavalla. menneiden kuukausien aikana ei ole ollut mikään ongelma jättää työpaikalla syömättä leipä ja jälkiruoka. No leipä jää edelleen pois, mutta jälkiruoka on alkanut kulkemaan tarjottimen mukana pöytään ja jotenkin se sitä vain katoaa meikäläisen kitaan...
Huonot syömiset on myös heijastusta jostain. Ja viimein alan itse myös tiedostamaan mistä. Toivon, että asioiden läpikäyminen ja hyväksyminen palauttaa normaalimman suhteen ruokaan ja syömisiin. Päivä kerrallaan, houkutus kerrallaan. Niin se vain elämä menee.
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Maanantain murheita
Uusi viikko jälleen käsillä.... Mä en ole koskaan tietääkseni valittanut maanantaipäivistä. Kun on vuorotyössä, ei maanantailla ole sellaista merkitystä, mikä sillä on niille joilla on automaattisesti aina vapaa viikonloppu. Itsellä kun ne parin päivän vapaat voi osua mihin kohtaan tahansa ja välillä sitten taas vedetään päivätolkulla töitä putkeen.
Mutta tänään, tämä maanantai on ollut todellakin nimensä veroinen. olin viime yön töissä ja kun pääsin kotiin, alkoi sataa kuraa. Jouduin perumaan myös aamun pumpin, tunnin jonka olin itse tähän aamuun toivonut. Se veti mielen entistä matalammalle. Ajattelin, että kyllä se kirkastuu kun herään "yöunilta". Vaan eipä niitä unia näkynyt kuin parin tunnin verran. Sen jälkeen olenkin toivonut koko päivän, että tiistai koittaisi.
Aikaisempi pelko eilistä combattia kohtaan oli turha, polvissa ei tuntunut yhtään miltään. Tai no miltään on väärä sana, hyvältä se tuntui :D Ja hyppypolvet (edelleenkään en ole varma, siksikö niitä kutsutaan...) tuli hypättyä kahta lukuun ottamatta. Happy me :)
Viime viikolla tuli vedettyä melkein pohjat liikunnan suhteen. 14 tuntia ja päälle hyötyliikunta tietenkin. Piti katsella heiaheiasta tarkemmin, niin helmikuussa olen vetänyt yhden viikon aikana 16 tuntia, että vielä on "ennätykseen" vähän matkaa. Samalla jäin katselemaan heiaheian kuukausittaista tuntimäärää ja koin hetken verran pientä riemua omasta työstäni. Aikaisemmin sohvaperuna, joka saattoi kerran pari vuodessa käydä uimassa ja ehkä pari kertaa kesässä pyöräillä kaupaan, onkin innostunut liikkumaan. Joka kuukausi tuntimäärä on nousujohteinen. Tammikuun tunnit on aika matalat influenssan vuoksi, mutta sen jälkeisiä tilastoja on mukava katsoa. On osunut työvuorot sopivasti että on päässyt liikkumaan. Vastakohta näkyykin sitten tulevalla viikolla. Jos kolmena päivänä pääsen, on se jo saavutus...
Tänään kun heräsin ja tajusin ettei kello ole vielä mitään, suunnittelin kovasti taukopäivän pitoa. Suurin syy siihen oli vaa'an lukema. Eihän se paljon ole noussut, mutta se pari sataa grammaa ottaa päähän hikoiluviikon jälkeen. Lopulta päädyin kuitenkin crossaamaan iltatunneille ja huomaamatta se 1,5h menikin hikoillessa hyvän musiikin tahdissa. Onnea oli se, ettei polvet valittaneet yhtään ja selkäkin oli aika hiljaa. Viime aikoina cx-tunneilla ristiselkä on ollut hitsin kipeä. Mä tiedän, että teen useamman liikkeen väärin ja päästän selän tuen pois. Mutta ehkä se siitä jonain päivänä taas helpottuu ja korjaantuu... Harjoittelun puutetta.
Mutta tämä maanantai. Toivotaan että se äkkiä vaihtuu tiistaiksi ja vähän kirkastuu... Ja tarkemmin ajatellen, eihän tätä päivää ole jäljellä enää juuri mitään.
Toivottavasti huominen päivä alkaa vähän paremmin ja pääsen aamutunneille kuten suunnittelinkin... Ei elämä kaadu yhteen päivään eikä vielä kahteen :)
Mutta tänään, tämä maanantai on ollut todellakin nimensä veroinen. olin viime yön töissä ja kun pääsin kotiin, alkoi sataa kuraa. Jouduin perumaan myös aamun pumpin, tunnin jonka olin itse tähän aamuun toivonut. Se veti mielen entistä matalammalle. Ajattelin, että kyllä se kirkastuu kun herään "yöunilta". Vaan eipä niitä unia näkynyt kuin parin tunnin verran. Sen jälkeen olenkin toivonut koko päivän, että tiistai koittaisi.
Aikaisempi pelko eilistä combattia kohtaan oli turha, polvissa ei tuntunut yhtään miltään. Tai no miltään on väärä sana, hyvältä se tuntui :D Ja hyppypolvet (edelleenkään en ole varma, siksikö niitä kutsutaan...) tuli hypättyä kahta lukuun ottamatta. Happy me :)
Viime viikolla tuli vedettyä melkein pohjat liikunnan suhteen. 14 tuntia ja päälle hyötyliikunta tietenkin. Piti katsella heiaheiasta tarkemmin, niin helmikuussa olen vetänyt yhden viikon aikana 16 tuntia, että vielä on "ennätykseen" vähän matkaa. Samalla jäin katselemaan heiaheian kuukausittaista tuntimäärää ja koin hetken verran pientä riemua omasta työstäni. Aikaisemmin sohvaperuna, joka saattoi kerran pari vuodessa käydä uimassa ja ehkä pari kertaa kesässä pyöräillä kaupaan, onkin innostunut liikkumaan. Joka kuukausi tuntimäärä on nousujohteinen. Tammikuun tunnit on aika matalat influenssan vuoksi, mutta sen jälkeisiä tilastoja on mukava katsoa. On osunut työvuorot sopivasti että on päässyt liikkumaan. Vastakohta näkyykin sitten tulevalla viikolla. Jos kolmena päivänä pääsen, on se jo saavutus...
Tänään kun heräsin ja tajusin ettei kello ole vielä mitään, suunnittelin kovasti taukopäivän pitoa. Suurin syy siihen oli vaa'an lukema. Eihän se paljon ole noussut, mutta se pari sataa grammaa ottaa päähän hikoiluviikon jälkeen. Lopulta päädyin kuitenkin crossaamaan iltatunneille ja huomaamatta se 1,5h menikin hikoillessa hyvän musiikin tahdissa. Onnea oli se, ettei polvet valittaneet yhtään ja selkäkin oli aika hiljaa. Viime aikoina cx-tunneilla ristiselkä on ollut hitsin kipeä. Mä tiedän, että teen useamman liikkeen väärin ja päästän selän tuen pois. Mutta ehkä se siitä jonain päivänä taas helpottuu ja korjaantuu... Harjoittelun puutetta.
Mutta tämä maanantai. Toivotaan että se äkkiä vaihtuu tiistaiksi ja vähän kirkastuu... Ja tarkemmin ajatellen, eihän tätä päivää ole jäljellä enää juuri mitään.
Toivottavasti huominen päivä alkaa vähän paremmin ja pääsen aamutunneille kuten suunnittelinkin... Ei elämä kaadu yhteen päivään eikä vielä kahteen :)
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Unelmia ja pettymyksiä
Elämä on niitä täynnä. Unelmia ja pettymyksiä. Molemmat kuuluvat tähän elämään yhtä kiinteästi kuin hengittäminen jos meinaa elossa olla. Ne kulkevat käsikädessä, ilman toista ei ole toistakaan. Sen on jälleen elämä opettanut.
Viikko on ollut kaikin puolin mielenkiintoinen. Liikuntaa on ollut ylettömän paljon ja olen joutunut jälleen "kieltämään" itseäni menemästä jumppaan jotta lepopäiviä tulisi pidettyä. Keskiviikkona ja tänään on ollut siis taukopäivät, molempina olen melkein piilottanut auton- ja pyöränavaimet etten lähtisi. Toisaalta tajuaa lepopäivien merkityksen, mutta toisaalta kun paino junnaa ja tuntuu ettei homma etene, haluaisi lisätä liikunnan määrää entisestään. No kunhan maltan ensi yön nukkua, pääsen jälleen taistelemaan ja kiristelemään olemattomia vatsalihaksia cx:n parissa. Liikunnan himo sai eilen aikaiseksi sen, etten edes miettinyt tunnin perumista siksi, että ohjaaja vaihtui. En ole ihan varma, pitäisikö siitä huolestua vaiko ei....
Ruokailut ei ole sujuneet ollenkaan toivotun laisesti kuluneella viikolla. Kalorit täyttyy liikaa ja sisältö ei ole hyvä. Toisaalta liikuntaakin on ollut enemmän joten kaloreista ei pitäisi huolestua. Leivän syöminen on jälleen vähentynyt toivotusti mutta parina päivänä on sitten menty hienosti kielletyn hedelmän viemänä. Rytmi on hukassa ja ravintoarvot seilaa miten sattuu.
Pelkäsin pari viikkoa sitten että sohvan ja jääkaapin välinen ura alkaisi taas kulua enemmän ja osittain olin oikeassa. Mieli kaipaa tekemistä, taukoja ja nollausta. Jääkaappi tarjoaa siihen hyvän ratkaisun. Hetken helpotuksen ja muuta ajateltavaa. No ei sieltä onneksi ole kuitenkaan tullut syötyä, mutta ovea on tullut avattua turhan tiuhaan...
Viikko on ollut henkisesti hyvin raskas ja vaativa. Osasin odottaa vaikeaa viikkoa ja täyslaidallisen sitä myös sain. Torstaihin asti oli aikaa miettiä muutamiin asioihin ratkaisuja ja vaihtoehtoja. Miettiä mihin resurssit riittää ja mitä itse haluaa. Kuitenkin jouduin sydän verta vuotaen luopumaan isosta unelmasta ja ilmoittamaan eräpäivänä etten olisi mukana. Tiedän että tulen katumaan päätöstä, mutta tässä elämäntilanteessa ei voi kaikkea saada, mitä haluaa.
Myöskin unelma nyrkkeilysäkin kanssa "leikkimisestä" siirtyi torstailta tulevaisuuteen. Toivon että se olisi unelma josta ei tarvitsisi luopua, mutta aika näyttää. Koitan pitää mielessä sen, että kaikki unelmat ei oikeasti ole tarkoitettu toteutettaviksi.
Runsaasta liikunnasta johtuen kroppa alkaa osoittamaan väsymisen merkkejä. Siinä missä mieli vetää matalaksi, ilmoittaa kroppakin kaipaavansa jo kevennystä. Oon pitänyt kiinni uuden combatin kohdalla, että kevennetyt versiot ei ole vaihtoehtoja mulle enää. niinpä olen hyppinyt muiden mukana tähän asti. Torstaina huomasin aamucombatissa että polveen sattuu ihan mielettömästi. en kuunnellut kipua vaan latasin combattia seuranneessa pumpissa tankoon vaan painot ja kyykkäsin kunnolla. Molemmista polvista kuului *ruts* ja nyt ei kyykyt tunnu hyvältä. Eilisessä pumpissa latasin jälleen isommat painot (siis nythän ei ole himmailu viikko, se oli edellisellä viikolla...) kyykkyihin, se meni vielä mutta yhden jalan kyykyt oli iso no-no. Hieman pelottaa tuo huominen combat, kuinka siinä käy. Ja nyt näyttää siltä että maanantaiaamuksi suunniteltu pump jää välistä, vaikka itse olen sitä tuntia siihen toivonut. Kyllä, harmittaa ihan vietävästi.
Mutta hei, on viikkoon mahtunut jotain hyvääkin. Vaikka elimistö muistuttelee siitä, että se kaipaa lepoa niin perjantaina töissä huomasin kauhukseni että leposyke on laskenut. Vuosi sitten mun leposyke oli 110 tienoilla, joskus enemmänkin. Joulun aikaan leposyke oli tippunut 95 tasolle enkä kertaakaan nähnyt sen menevän alle 90. Mutta nyt perjantaina leposyke näytti 72-74 väliä ja pitkään se oli myös 69 lukemissa. Olen aika ihmeissäni ja tietenkin iloinen! Jotain tapahtuu siis tuolla sisälmyksissä vaikka itse ei sitä näekään.
Mutta ne unelmat... ne aiheuttavat päänvaivaa, sydämentykytystä ja joskus ihan konkreettista kipua. Moni unelma on jäänyt toteutumatta ja monesta pitää luopua erinäisistä syistä. Asiat ei mene niin kuin suunnittelee, sille ei vain voi mitään. Jostain pitää luopua että saa tilalle jotain muuta. Haluan uskoa, että kun luopuu yhdestä unelmasta, saa ajanmittaan tilalle toisen. Paremman. Ehkä myös toteutuskelpoisemmankin. Haluan uskoa, että asiat järjestyy vaikka nyt joutuisi iskemään päätään seinään. Tiedän, että pettymyksiä tulee ja nitä tulee kaikille. Joskus sitä kuitenkin toivoisi... Ehkä helpompaa elämää?
Viikko on ollut kaikin puolin mielenkiintoinen. Liikuntaa on ollut ylettömän paljon ja olen joutunut jälleen "kieltämään" itseäni menemästä jumppaan jotta lepopäiviä tulisi pidettyä. Keskiviikkona ja tänään on ollut siis taukopäivät, molempina olen melkein piilottanut auton- ja pyöränavaimet etten lähtisi. Toisaalta tajuaa lepopäivien merkityksen, mutta toisaalta kun paino junnaa ja tuntuu ettei homma etene, haluaisi lisätä liikunnan määrää entisestään. No kunhan maltan ensi yön nukkua, pääsen jälleen taistelemaan ja kiristelemään olemattomia vatsalihaksia cx:n parissa. Liikunnan himo sai eilen aikaiseksi sen, etten edes miettinyt tunnin perumista siksi, että ohjaaja vaihtui. En ole ihan varma, pitäisikö siitä huolestua vaiko ei....
Ruokailut ei ole sujuneet ollenkaan toivotun laisesti kuluneella viikolla. Kalorit täyttyy liikaa ja sisältö ei ole hyvä. Toisaalta liikuntaakin on ollut enemmän joten kaloreista ei pitäisi huolestua. Leivän syöminen on jälleen vähentynyt toivotusti mutta parina päivänä on sitten menty hienosti kielletyn hedelmän viemänä. Rytmi on hukassa ja ravintoarvot seilaa miten sattuu.
Pelkäsin pari viikkoa sitten että sohvan ja jääkaapin välinen ura alkaisi taas kulua enemmän ja osittain olin oikeassa. Mieli kaipaa tekemistä, taukoja ja nollausta. Jääkaappi tarjoaa siihen hyvän ratkaisun. Hetken helpotuksen ja muuta ajateltavaa. No ei sieltä onneksi ole kuitenkaan tullut syötyä, mutta ovea on tullut avattua turhan tiuhaan...
Viikko on ollut henkisesti hyvin raskas ja vaativa. Osasin odottaa vaikeaa viikkoa ja täyslaidallisen sitä myös sain. Torstaihin asti oli aikaa miettiä muutamiin asioihin ratkaisuja ja vaihtoehtoja. Miettiä mihin resurssit riittää ja mitä itse haluaa. Kuitenkin jouduin sydän verta vuotaen luopumaan isosta unelmasta ja ilmoittamaan eräpäivänä etten olisi mukana. Tiedän että tulen katumaan päätöstä, mutta tässä elämäntilanteessa ei voi kaikkea saada, mitä haluaa.
Myöskin unelma nyrkkeilysäkin kanssa "leikkimisestä" siirtyi torstailta tulevaisuuteen. Toivon että se olisi unelma josta ei tarvitsisi luopua, mutta aika näyttää. Koitan pitää mielessä sen, että kaikki unelmat ei oikeasti ole tarkoitettu toteutettaviksi.
Runsaasta liikunnasta johtuen kroppa alkaa osoittamaan väsymisen merkkejä. Siinä missä mieli vetää matalaksi, ilmoittaa kroppakin kaipaavansa jo kevennystä. Oon pitänyt kiinni uuden combatin kohdalla, että kevennetyt versiot ei ole vaihtoehtoja mulle enää. niinpä olen hyppinyt muiden mukana tähän asti. Torstaina huomasin aamucombatissa että polveen sattuu ihan mielettömästi. en kuunnellut kipua vaan latasin combattia seuranneessa pumpissa tankoon vaan painot ja kyykkäsin kunnolla. Molemmista polvista kuului *ruts* ja nyt ei kyykyt tunnu hyvältä. Eilisessä pumpissa latasin jälleen isommat painot (siis nythän ei ole himmailu viikko, se oli edellisellä viikolla...) kyykkyihin, se meni vielä mutta yhden jalan kyykyt oli iso no-no. Hieman pelottaa tuo huominen combat, kuinka siinä käy. Ja nyt näyttää siltä että maanantaiaamuksi suunniteltu pump jää välistä, vaikka itse olen sitä tuntia siihen toivonut. Kyllä, harmittaa ihan vietävästi.
Mutta hei, on viikkoon mahtunut jotain hyvääkin. Vaikka elimistö muistuttelee siitä, että se kaipaa lepoa niin perjantaina töissä huomasin kauhukseni että leposyke on laskenut. Vuosi sitten mun leposyke oli 110 tienoilla, joskus enemmänkin. Joulun aikaan leposyke oli tippunut 95 tasolle enkä kertaakaan nähnyt sen menevän alle 90. Mutta nyt perjantaina leposyke näytti 72-74 väliä ja pitkään se oli myös 69 lukemissa. Olen aika ihmeissäni ja tietenkin iloinen! Jotain tapahtuu siis tuolla sisälmyksissä vaikka itse ei sitä näekään.
Mutta ne unelmat... ne aiheuttavat päänvaivaa, sydämentykytystä ja joskus ihan konkreettista kipua. Moni unelma on jäänyt toteutumatta ja monesta pitää luopua erinäisistä syistä. Asiat ei mene niin kuin suunnittelee, sille ei vain voi mitään. Jostain pitää luopua että saa tilalle jotain muuta. Haluan uskoa, että kun luopuu yhdestä unelmasta, saa ajanmittaan tilalle toisen. Paremman. Ehkä myös toteutuskelpoisemmankin. Haluan uskoa, että asiat järjestyy vaikka nyt joutuisi iskemään päätään seinään. Tiedän, että pettymyksiä tulee ja nitä tulee kaikille. Joskus sitä kuitenkin toivoisi... Ehkä helpompaa elämää?
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Kahdeksan kuukautta
Kahdeksan kuukautta sitten kävelin liikuntakeskuksen ovista sisälle ensimmäisen kerran. Muistan tuon päivän kuin eilisen. Jopa se, mitä mulla oli päällä sinä päivänä, on piirtynyt mieleen. Muistan kuinka laitoin nimen paperiin ja ilmottauduin saman illan Bodycombat tunnille. Ensimmäistä kertaa 8 vuoden tauon jälkeen. Hämärä muistikuva oli vielä siitä, mitä se oli. Kuinka hauskaa se oli ja kuinka paljon se tuntui kropassa silloinkin. Samat odotukset, ne ajan kultaamat, oli mielessä kun ensimmäiselle tunnille suuntasin.
En osannut kuvitella, mitä tuo päivä toisi tullessaan. En ymmärtänyt sitä, kuinka suuri muutos siitä lähtisi liikkeelle. Enkä voinut villeimmissä unissakaan unelmoida siitä, kuinka iso merkitys tuolla kyseisellä liikuntakeskuksella tulisi olemaan mun elämässä. En voinut uskoa, että tuosta paikasta voisin löytää sen sisäisen rauhan jota olin etsinyt vuosia, saada elämänrytmiin tasaisen sykkeen ja samalla löytää sen kadoksissa olleen itseni. En todella tajunnut, minkä oven avasin elämässäni.
kun katselen menneitä kuukausia ja lueskelen omia postauksia sekä ravintovalmennuksen viikkoraportteja, voin sanoa että paljon on mahtunut kuukausiin. On ollut endorfiinikännistä toiseen liitelyä, mutta myös niitä syviä mutaojia joita on kaluttu kaulaa myöten. Yksi on kuitenkin pysynyt koko ajan; Liikunnan kipinästä ei päästetä irti. Välillä ote on ehkä lipsunut ja luovuttaminen on käynyt mielessä, mutta koskaan se ei ole ollut vaihtoehto. Vaikka välillä tunnilta on lähdetty itkien kotiin, on naurua ollut enemmän. Eikä se itku ole oikeastaan tunteihin edes liittynyt. Tämä matka on nostanut paljon asioita pintaan menneisyydestä, jotka on ollut aika käsitellä uudelleen.
Vaikka menneisyyden haamut on ajoittain kolkutelleet mielen perällä, olen saanut ilokseni huomata ettei niitä ole tarvinnut kohdata yksin. Yhtäkkiä vierelle on pulpahtanut joukko ihmisiä, Ystäviä, kannustamaan ja tukemaan, tsemppaamaan kun mäki on liian jyrkkä yksin kulkea. Ja taas on päästy vauhtiin.
En alottanut kuntoilua saadakseni pienemmät vaatteet tai kauniimman kropan. Lähdin liikkumaan, koska halusin jotain muutosta. Ihan mitä tahansa. Painon putoaminen ja kropassa tapahtuvat muutokset ovat olleet plussaa. Voin rehellisesti myöntää, etten koskaan ole nähnyt itseäni sellaisena ihmisenä joka nauttii liikunnasta ja treenin jälkeisestä lihaskivusta. Olenpa oppinut itsestäni jälleen jotain uutta, sillä liikunnan ilo on jotain sanoin kuvaamattoman ihanaa ja se tunne, kun lihaksiin sattuu hyvän treenin jälkeen... Oi joi, se on herkkua!!
kahdeksan kuukautta on kuitenkin lyhyt aika. Paljon on vielä matkaa edessä, niitä ylämäkiä ja alamäkiäkin. Mutta yksi asia on varmaa. Olen onnellinen. Heräsin henkiin monen vuoden koomasta ja tänä päivänä voin sanoa olevani elossa. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siitä olen kiitollinen!
Tänään. Kahdeksan kuukautta myöhemmin voin katsoa menneitä kuukausia ja tuntea ihan pientä ylpeyttä itsestäni. Olenko koskaan sitoutunut mihinkään niin 110% kuin tähän? Onko mitään muuta, missä sydän olisi ollut niin täysillä mukana. Äkkiseltään vastaus on ei. Rajoja on ylitetty urakalla, välillä niin että rytisee ja välillä taas vähän varovaisemmin. Ja kun tuntuu ettei itse uskalla rajoja ylittää, nuo ihanat ohjaajat tyrkkivät mukavuusalueen ulkopuolelle lempeän päättäväisesti. Ja yhtäkkiä huomaatkin olevasi taas uusien haasteiden edessä.
Tänä aamuna suuntasin jälleen combattiin kahdeksan tasakuukauden kunniaksi. Mulla on ollut vakipaikka salissa, takarivissä tietenkin ;) Edelleenkään en nauti peilikuvan katselemisesta, mutta eilen puoliksi vitsinä heitetty paikan vaihdos johdatti mut elämäni ensimmäisen kerran eturiviin. Eikä se nyt niin paha paikka ole ;) Lupasin kokeilla sitä toisenkin kerran. On totta, että siinä näkee paremmin ja ehkä pysyy paremmin myös kärryillä. Mutta mä sekosin rytmissä pari kertaa kun lähes säikähdin kun katsoin peiliin *wirn* siihenkin kuulemma tottuu ;) Ja se mikä siinä eturivissä on todella hyvää, siinä tulee annettua vielä vähän enemmän, lyötyä vielä vähän kovemmin ja rutistettua vähän lisää. Sehän on siis loistopaikka kun tarkemmin miettii. Eihän sitä kehtaa ihan ohjaajan silmien alla himmailla ;)
Jos suuntaan katsetta eteenpäin ja mietin tulevia kuukausia, on vaikea asettaa mitään selkeää tavoitetta. Paino on laskenut 34kg ja matkaa on vielä runsaasti jäljellä. Tällä hetkellä mennään jumittaen paikallaan, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Mutta nyrkkeily, tuo haave joka on kasvanut päivä päivältä, saattaa olla parin päivän päästä totta! Olen iki-onnellinen ihanista ohjaajista, jotka on valmiita vaikka jos mihin :)
Tästä siis jatketaan. Kevättä odotellen ja hymy huulissa :) Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ja jos tänään aloitat, olet parin kuukauden päästä jo pitkällä! Olen varma että se oma fitnesskissa löytyy vielä!
Ps. Kuulin tänään niin ihanan uutisen potkunyrkkeilyyn liittyen, että olen ihan täpinöissäni ja lähes tärisen! Siitä ei vielä kuitenkaan enempää, pysy kuulolla ja mä kerron lisää kun aika on.
En osannut kuvitella, mitä tuo päivä toisi tullessaan. En ymmärtänyt sitä, kuinka suuri muutos siitä lähtisi liikkeelle. Enkä voinut villeimmissä unissakaan unelmoida siitä, kuinka iso merkitys tuolla kyseisellä liikuntakeskuksella tulisi olemaan mun elämässä. En voinut uskoa, että tuosta paikasta voisin löytää sen sisäisen rauhan jota olin etsinyt vuosia, saada elämänrytmiin tasaisen sykkeen ja samalla löytää sen kadoksissa olleen itseni. En todella tajunnut, minkä oven avasin elämässäni.
kun katselen menneitä kuukausia ja lueskelen omia postauksia sekä ravintovalmennuksen viikkoraportteja, voin sanoa että paljon on mahtunut kuukausiin. On ollut endorfiinikännistä toiseen liitelyä, mutta myös niitä syviä mutaojia joita on kaluttu kaulaa myöten. Yksi on kuitenkin pysynyt koko ajan; Liikunnan kipinästä ei päästetä irti. Välillä ote on ehkä lipsunut ja luovuttaminen on käynyt mielessä, mutta koskaan se ei ole ollut vaihtoehto. Vaikka välillä tunnilta on lähdetty itkien kotiin, on naurua ollut enemmän. Eikä se itku ole oikeastaan tunteihin edes liittynyt. Tämä matka on nostanut paljon asioita pintaan menneisyydestä, jotka on ollut aika käsitellä uudelleen.
Vaikka menneisyyden haamut on ajoittain kolkutelleet mielen perällä, olen saanut ilokseni huomata ettei niitä ole tarvinnut kohdata yksin. Yhtäkkiä vierelle on pulpahtanut joukko ihmisiä, Ystäviä, kannustamaan ja tukemaan, tsemppaamaan kun mäki on liian jyrkkä yksin kulkea. Ja taas on päästy vauhtiin.
En alottanut kuntoilua saadakseni pienemmät vaatteet tai kauniimman kropan. Lähdin liikkumaan, koska halusin jotain muutosta. Ihan mitä tahansa. Painon putoaminen ja kropassa tapahtuvat muutokset ovat olleet plussaa. Voin rehellisesti myöntää, etten koskaan ole nähnyt itseäni sellaisena ihmisenä joka nauttii liikunnasta ja treenin jälkeisestä lihaskivusta. Olenpa oppinut itsestäni jälleen jotain uutta, sillä liikunnan ilo on jotain sanoin kuvaamattoman ihanaa ja se tunne, kun lihaksiin sattuu hyvän treenin jälkeen... Oi joi, se on herkkua!!
kahdeksan kuukautta on kuitenkin lyhyt aika. Paljon on vielä matkaa edessä, niitä ylämäkiä ja alamäkiäkin. Mutta yksi asia on varmaa. Olen onnellinen. Heräsin henkiin monen vuoden koomasta ja tänä päivänä voin sanoa olevani elossa. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siitä olen kiitollinen!
Tänään. Kahdeksan kuukautta myöhemmin voin katsoa menneitä kuukausia ja tuntea ihan pientä ylpeyttä itsestäni. Olenko koskaan sitoutunut mihinkään niin 110% kuin tähän? Onko mitään muuta, missä sydän olisi ollut niin täysillä mukana. Äkkiseltään vastaus on ei. Rajoja on ylitetty urakalla, välillä niin että rytisee ja välillä taas vähän varovaisemmin. Ja kun tuntuu ettei itse uskalla rajoja ylittää, nuo ihanat ohjaajat tyrkkivät mukavuusalueen ulkopuolelle lempeän päättäväisesti. Ja yhtäkkiä huomaatkin olevasi taas uusien haasteiden edessä.
Tänä aamuna suuntasin jälleen combattiin kahdeksan tasakuukauden kunniaksi. Mulla on ollut vakipaikka salissa, takarivissä tietenkin ;) Edelleenkään en nauti peilikuvan katselemisesta, mutta eilen puoliksi vitsinä heitetty paikan vaihdos johdatti mut elämäni ensimmäisen kerran eturiviin. Eikä se nyt niin paha paikka ole ;) Lupasin kokeilla sitä toisenkin kerran. On totta, että siinä näkee paremmin ja ehkä pysyy paremmin myös kärryillä. Mutta mä sekosin rytmissä pari kertaa kun lähes säikähdin kun katsoin peiliin *wirn* siihenkin kuulemma tottuu ;) Ja se mikä siinä eturivissä on todella hyvää, siinä tulee annettua vielä vähän enemmän, lyötyä vielä vähän kovemmin ja rutistettua vähän lisää. Sehän on siis loistopaikka kun tarkemmin miettii. Eihän sitä kehtaa ihan ohjaajan silmien alla himmailla ;)
Jos suuntaan katsetta eteenpäin ja mietin tulevia kuukausia, on vaikea asettaa mitään selkeää tavoitetta. Paino on laskenut 34kg ja matkaa on vielä runsaasti jäljellä. Tällä hetkellä mennään jumittaen paikallaan, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Mutta nyrkkeily, tuo haave joka on kasvanut päivä päivältä, saattaa olla parin päivän päästä totta! Olen iki-onnellinen ihanista ohjaajista, jotka on valmiita vaikka jos mihin :)
Tästä siis jatketaan. Kevättä odotellen ja hymy huulissa :) Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ja jos tänään aloitat, olet parin kuukauden päästä jo pitkällä! Olen varma että se oma fitnesskissa löytyy vielä!
Ps. Kuulin tänään niin ihanan uutisen potkunyrkkeilyyn liittyen, että olen ihan täpinöissäni ja lähes tärisen! Siitä ei vielä kuitenkaan enempää, pysy kuulolla ja mä kerron lisää kun aika on.
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Pieniä onnen hetkiä liikunnan parissa!
Uusi viikko ja uudet haasteet.
Mulla on ollut aika pitkä tauko edellisestä crossingista ja myöskin pumpin määrä on vähentynyt viime viikkojen aikana. Kumpaankaan ei ole selkeää syytä, mieli on vain enemmän vetänyt combatin ja cx:n pariin. Noh, päädyin pitkästä aikaa maanantain crossing+bodypump yhdistelmätunnille ja fiilis on ihan loistava!!
Olin päättänyt mennä ennen tuntien alkua salille iskemään säkkiä ja lämmittelemään hyvin. Noh, säkki olikin varattuna (tai siis se sali, jossa säkki sijaitsee, oli varattu) joten plan B ja suunta juoksumatolle lämmittelemään. Jotenkin olo oli vain niin loistava että huomaamatta lisäsin vauhtia ja jossain vaiheessa huomasin juoksevani. Wou! Sitä ei muuten ihan joka päivä tapahdu. Pari minuutin pyrähdystä ja sitten taas normaaliin reippaaseen kävelyyn. Lämmittelyksi plan B sisälsi paaaaaljon vatsoja kahvakuulan kera. Myönnän että tätä ideaa kaduin kyllä hetken päästä cx:ssä, tiesi taas "lämmitelleensä"....
Cx:ssä kävi pari kertaa mielessä että voisin kokeilla seuravaa tuubia jo joissakin liikkeissä. Ja mikä mukavinta, tasapaino on jälleen parantunut kun kykenee kyykkäämään yhdellä jalalla tuubin kanssa. Aikaisemmin ei ole voinut irrottaa toista jalkaa maasta ja olla vain tukijalan varassa. Ihanaa kehitystä!!! Elämän pieniä suuria iloja :)
Koska mulle jäi sopiva 15 min tauko cx:n ja crossing+pumpin väliin, suuntana oli crossing sali suoraan ja pitämään lihakset lämpimänä. Olisiko johtunut siitä, että kerrankin on lämmitellyt kunnolla ennen tuntia vai mistä, mutta kroppa taipui ihan uskomattomiin suorituksiin tunnin aikana. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta pysyin vauhdissa hyvin ja kykenin kiihdyttelemäänkin. henkinen taputus olkapäälle, sen olen ansainnut!
Sen kunniaksi että fiilis oli loistava juoksuaskelista, päätin luopua tutusta ja turvallisesta paikastani takarivin kulmassa ja suuntasin suoraan toiseen riviin. Se on aika suuri myönnytys jo.... Eturivi houkutteli hiukan, mutta ne peilit.... ne ei houkutelleet yhtään joten siksi se toinen rivi ;) Iso edistysaskel kuitenkin! ja se on meikäläiseltä jo aika paljon, että luovun mun vakipaikasta takana.... Ehkäpä vielä jonain päivänä siis pumpin ja combatinkin kohdalla suuntaan suoraan johonkin muualle kuin takariviin... Tämä ei siis vielä ole lupaus, vahva ehkä ;)
Puolituntia ohjattua crossausta ja salin vaihto, pumppikamat kasaan ja menoksi. Jo crossailun viime metreillä mietin valmiiksi painojen määrää, mitä mihinkin laitetaan ja mikä on illan tavoite. koska viime viikko on himmailtu on nyt aika pistää kroppa töihin (ja saada tämä saakuran painojumi taas liikkeelle). Kyykyissä, rintabiisissä ja ojentajissa painot lisääntyi. Selkäbiisiin otin liian kevyet ja se harmittaa vähän vieläkin. Hauiksen aloitin myös vanhoilla tutuilla, jotka tuntui alusta asti liian kevyiltä joten lisäsin biisin tauolla. Oli muuten eka kerta kun meikäläinen lisää painoja biisin keskellä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Ja ihan kuin ne kyykytkin olis mennyt sentin alemmas.... Huippua :D Lopullisen "kruunun" loistavalle setille toi sivulankut, joissa asento löytyi heti, tuttu tärinä valtasi kropan ja mihinkään ei sattunut!
Ja täytyy kyllä sanoa tässä kohtaa, että ilman ihania ohjaajia ja kannustavaa ohjausta, olisi jäänyt kyllä nämä pienet onnen hetket saavuttamatta. Sillä on kuulkaas iso vaikutus, mitä sieltä edestä sanotaan ;)
vaikka päivä lähti liikkeelle tahmeasti, yövuorojen jälkeen ei rytmi ole oikein päässyt kohdilleen ja syömiset on todella hukassa, niin illan liikuntasetti sai auringon paistamaan. Tästä tulee vielä hyvä! Tunneille valmistava ja palauttava ateriointi alkaa olemaan hanskassa, mutta se kaikki muu...
Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin! Ne pienet asiat elämässä saa isoja aikaan, yksi pieni hymy voi muuttaa maailmaa. Itse olen onnellinen siitä, että mulla on ihana paikka, keidas, jossa hengähtää ja päästää arjesta irti. Ja ennen kaikkea kokea niitä pieniä onnistumisen hetkiä yhdessä ihanien ihmisten kanssa!
Mulla on ollut aika pitkä tauko edellisestä crossingista ja myöskin pumpin määrä on vähentynyt viime viikkojen aikana. Kumpaankaan ei ole selkeää syytä, mieli on vain enemmän vetänyt combatin ja cx:n pariin. Noh, päädyin pitkästä aikaa maanantain crossing+bodypump yhdistelmätunnille ja fiilis on ihan loistava!!
Olin päättänyt mennä ennen tuntien alkua salille iskemään säkkiä ja lämmittelemään hyvin. Noh, säkki olikin varattuna (tai siis se sali, jossa säkki sijaitsee, oli varattu) joten plan B ja suunta juoksumatolle lämmittelemään. Jotenkin olo oli vain niin loistava että huomaamatta lisäsin vauhtia ja jossain vaiheessa huomasin juoksevani. Wou! Sitä ei muuten ihan joka päivä tapahdu. Pari minuutin pyrähdystä ja sitten taas normaaliin reippaaseen kävelyyn. Lämmittelyksi plan B sisälsi paaaaaljon vatsoja kahvakuulan kera. Myönnän että tätä ideaa kaduin kyllä hetken päästä cx:ssä, tiesi taas "lämmitelleensä"....
Cx:ssä kävi pari kertaa mielessä että voisin kokeilla seuravaa tuubia jo joissakin liikkeissä. Ja mikä mukavinta, tasapaino on jälleen parantunut kun kykenee kyykkäämään yhdellä jalalla tuubin kanssa. Aikaisemmin ei ole voinut irrottaa toista jalkaa maasta ja olla vain tukijalan varassa. Ihanaa kehitystä!!! Elämän pieniä suuria iloja :)
Koska mulle jäi sopiva 15 min tauko cx:n ja crossing+pumpin väliin, suuntana oli crossing sali suoraan ja pitämään lihakset lämpimänä. Olisiko johtunut siitä, että kerrankin on lämmitellyt kunnolla ennen tuntia vai mistä, mutta kroppa taipui ihan uskomattomiin suorituksiin tunnin aikana. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta pysyin vauhdissa hyvin ja kykenin kiihdyttelemäänkin. henkinen taputus olkapäälle, sen olen ansainnut!
Sen kunniaksi että fiilis oli loistava juoksuaskelista, päätin luopua tutusta ja turvallisesta paikastani takarivin kulmassa ja suuntasin suoraan toiseen riviin. Se on aika suuri myönnytys jo.... Eturivi houkutteli hiukan, mutta ne peilit.... ne ei houkutelleet yhtään joten siksi se toinen rivi ;) Iso edistysaskel kuitenkin! ja se on meikäläiseltä jo aika paljon, että luovun mun vakipaikasta takana.... Ehkäpä vielä jonain päivänä siis pumpin ja combatinkin kohdalla suuntaan suoraan johonkin muualle kuin takariviin... Tämä ei siis vielä ole lupaus, vahva ehkä ;)
Puolituntia ohjattua crossausta ja salin vaihto, pumppikamat kasaan ja menoksi. Jo crossailun viime metreillä mietin valmiiksi painojen määrää, mitä mihinkin laitetaan ja mikä on illan tavoite. koska viime viikko on himmailtu on nyt aika pistää kroppa töihin (ja saada tämä saakuran painojumi taas liikkeelle). Kyykyissä, rintabiisissä ja ojentajissa painot lisääntyi. Selkäbiisiin otin liian kevyet ja se harmittaa vähän vieläkin. Hauiksen aloitin myös vanhoilla tutuilla, jotka tuntui alusta asti liian kevyiltä joten lisäsin biisin tauolla. Oli muuten eka kerta kun meikäläinen lisää painoja biisin keskellä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Ja ihan kuin ne kyykytkin olis mennyt sentin alemmas.... Huippua :D Lopullisen "kruunun" loistavalle setille toi sivulankut, joissa asento löytyi heti, tuttu tärinä valtasi kropan ja mihinkään ei sattunut!
Ja täytyy kyllä sanoa tässä kohtaa, että ilman ihania ohjaajia ja kannustavaa ohjausta, olisi jäänyt kyllä nämä pienet onnen hetket saavuttamatta. Sillä on kuulkaas iso vaikutus, mitä sieltä edestä sanotaan ;)
vaikka päivä lähti liikkeelle tahmeasti, yövuorojen jälkeen ei rytmi ole oikein päässyt kohdilleen ja syömiset on todella hukassa, niin illan liikuntasetti sai auringon paistamaan. Tästä tulee vielä hyvä! Tunneille valmistava ja palauttava ateriointi alkaa olemaan hanskassa, mutta se kaikki muu...
Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin! Ne pienet asiat elämässä saa isoja aikaan, yksi pieni hymy voi muuttaa maailmaa. Itse olen onnellinen siitä, että mulla on ihana paikka, keidas, jossa hengähtää ja päästää arjesta irti. Ja ennen kaikkea kokea niitä pieniä onnistumisen hetkiä yhdessä ihanien ihmisten kanssa!
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Katsaus menneeseen viikkoon
Kuukausi on vaihtunut ja yksi viikko jälleen takana. Viikkoon on mahtunut paljon tapahtumia, härdelliä, yms. Mutta ennen kaikkea viikkoon on mahtunut paljon ajatuksia. Moni asia alkaa ajatuksen tasolta ja vaatii monta mietintää ennen kuin se muuttuu teoiksi. Tekeminenkään ei vielä takaa menestystä ja onnistumista, vaan tarvitaan paljon tekoja, toistoja, itsensä tsemppaamista, lannistumista ja uudelleen yrittämistä. Siinäpä on oikeastaan viikko tiivistetysti.
Tämä viikko on ollut enemmän himmailua kuin koskaan aikaisemmin. Vain kolmena päivänä tuplatunnit, muina päivinä lepoa. Lisäksi kerran pääsin kokeilemaan säkin iskemistä, mihin on ollut hirveä himo ja se on tullut jo uniinkin. Säkki oli kiva kaveri ainakin yhden kerran perusteella, mutta oppimista ja ohjausta se tarvitsee. Yksinään ei pidä lähteä iskemään ilman oikeanlaista tekniikkaa, sattuu vaan haavereita.
Mutta jo sillä yhdellä nyrkkeilykerralla oli selkeästi vaikutusta. Tänään combatissa huomasin että iskuissa oli erilainen voima, potkut nousi kivasti, tuki jalka aukesi ihan eri tavalla, tasapaino on parantunut ja mikä parasta, keskikroppa oli kaikessa mukana ihan eri tavalla kuin ennen. Ihan huippua!! Siitä riemastuneena tänäänkin hypin kaikki saksi - yms. hypyt ja kokeilin pari kertaa myös uuden ohjelman polvihypyt (vai miksi ihmeeksi niitä sitten kutsutaankaan...). Joo-o, ei nouse meikäläisen jalka, mutta irtos ne sentään lattiasta :D
Pikku hiljaa, pikku hiljaa ;)
Ravintovalmennuksen tapaaminen oli myös tänään. Paljon uutta ja paljon kertausta. Hyvä ja tiivis setti jälleen. Mä suren jo valmiiksi, että tämä valmennus loppuu, vaikka onhan sitä vielä jonkin verran jäljellä. Sitä toivoo paljon tuloksia eikä aina muista kuinka iso työ niihin tuloksiin vaaditaan.
Viime viikon syömiset on olleet vähän hukassa. Erityistä syytä sille ei ole ollut, mutta välillä kalorit jää alle tuhanteen ja välillä sitten päästään hyvin kahden tuhannen pintaan. Siis liian isolla vaihteluvälillä mennään taas. Osittain syynä on pitkä lääkekuuri, joka aiheuttaa pahoinvointia. Se onneksi tasaantuu kyllä... On vieläkin tuoreessa muistissa viime vuodelta. Mutta se vaikuttaa ruoan maistumiseen ja samalla myös ruokahaluun. Ja samalla jättää niitä liian vajaita päiviä jälkeensä.
Leipä, tuo ihana keksintö joka vie kielen mennessään ihan liian usein... siitä on tullut melkein aterian korvike. Niinpä nyt sitten laitetaan leivän syönti jäihin tai ainakin rajoitetaan sitä rutkasti. Saas nähdä kuinka meikäläisen käy :D Toivotaan että tuloksena on haluttu muutos kohti kunnon aterioita joka päivä.
Uutta viikkoa kohti siis mennään. Haasteita on tuleva viikko täynnä, sen tiedän jo valmiiksi. Mutta yksi kerrallaan ne voitetaan ja valloitetaan maailmaa :)
Tämä viikko on ollut enemmän himmailua kuin koskaan aikaisemmin. Vain kolmena päivänä tuplatunnit, muina päivinä lepoa. Lisäksi kerran pääsin kokeilemaan säkin iskemistä, mihin on ollut hirveä himo ja se on tullut jo uniinkin. Säkki oli kiva kaveri ainakin yhden kerran perusteella, mutta oppimista ja ohjausta se tarvitsee. Yksinään ei pidä lähteä iskemään ilman oikeanlaista tekniikkaa, sattuu vaan haavereita.
Mutta jo sillä yhdellä nyrkkeilykerralla oli selkeästi vaikutusta. Tänään combatissa huomasin että iskuissa oli erilainen voima, potkut nousi kivasti, tuki jalka aukesi ihan eri tavalla, tasapaino on parantunut ja mikä parasta, keskikroppa oli kaikessa mukana ihan eri tavalla kuin ennen. Ihan huippua!! Siitä riemastuneena tänäänkin hypin kaikki saksi - yms. hypyt ja kokeilin pari kertaa myös uuden ohjelman polvihypyt (vai miksi ihmeeksi niitä sitten kutsutaankaan...). Joo-o, ei nouse meikäläisen jalka, mutta irtos ne sentään lattiasta :D
Pikku hiljaa, pikku hiljaa ;)
Ravintovalmennuksen tapaaminen oli myös tänään. Paljon uutta ja paljon kertausta. Hyvä ja tiivis setti jälleen. Mä suren jo valmiiksi, että tämä valmennus loppuu, vaikka onhan sitä vielä jonkin verran jäljellä. Sitä toivoo paljon tuloksia eikä aina muista kuinka iso työ niihin tuloksiin vaaditaan.
Viime viikon syömiset on olleet vähän hukassa. Erityistä syytä sille ei ole ollut, mutta välillä kalorit jää alle tuhanteen ja välillä sitten päästään hyvin kahden tuhannen pintaan. Siis liian isolla vaihteluvälillä mennään taas. Osittain syynä on pitkä lääkekuuri, joka aiheuttaa pahoinvointia. Se onneksi tasaantuu kyllä... On vieläkin tuoreessa muistissa viime vuodelta. Mutta se vaikuttaa ruoan maistumiseen ja samalla myös ruokahaluun. Ja samalla jättää niitä liian vajaita päiviä jälkeensä.
Leipä, tuo ihana keksintö joka vie kielen mennessään ihan liian usein... siitä on tullut melkein aterian korvike. Niinpä nyt sitten laitetaan leivän syönti jäihin tai ainakin rajoitetaan sitä rutkasti. Saas nähdä kuinka meikäläisen käy :D Toivotaan että tuloksena on haluttu muutos kohti kunnon aterioita joka päivä.
Uutta viikkoa kohti siis mennään. Haasteita on tuleva viikko täynnä, sen tiedän jo valmiiksi. Mutta yksi kerrallaan ne voitetaan ja valloitetaan maailmaa :)
Häpeä
Liikkuminen tuntuu jälleen mukavammalta kuin aikaisemmin, endorfiinikännit on lähes taattu tulos kunnon rääkin jälkeen. Mutta viime viikkoina mieleen on hiipinyt uusi tunne. Häpeä. Tai nolous. Tai miksi sitä sanoisi. En tiedä. Mutta se on vaikuttanut mm. tunneille menemiseen. Yhtäkkiä onkin helpompi mennä niille aamutunneille, jotka ei ole ihan niin täynnä ja taas ne aikaisemmin ihan parhaimmat iltatunnit onkin työn ja tuskan takana.
toisaalta on hassua, että tämä tunne tulee nyt. Luulisi että silloin 34kg sitten olisi ollut paljon suurempi kynnys lähteä ylipäätään liikkumaan täysin tuntemattomien ohjaajien tunneille. Mistä tämä nyt iskee? Myönnän että alusta asti on ollut suuri kynnys mennä uuden ohjaajan tunnille. On vain niin paljon helpompaa valita jo tutuiksi tulleiden muutaman ihanan ohjaajan tunnit. mutta joskus käy sitten niin, että ohjaaja vaihtuu ja silloin joudun moneen kertaan miettimään, menenkö tunnille. ja myönnän kyllä rehellisesti että on jäänyt menemättä. ilman sen parempaa syytä. Kerran olen jopa ottanut viikon varauskarenssin sen takia, etten saanut itseäni tuntemattoman ohjaajan tunnille.... Hullua sinänsä.
Aikaisemmin olen ollut enemmän sellainen ihminen, etten ole paljon välittänyt mitä muut ajattelee tai on mieltä. en mä oikeastaan vieläkään osaa ajatella toimivani sen mukaan, miten muut ajattelee. Olen aina tehnyt niin kuin olen parhaaksi nähnyt, riippumatta siitä mitä muut ajattelee. Nyt tilanne tuntuu erilaiseta. Kukaan ei ole sanonut mitään pahaa eikä tehnyt mitään sellaista, että tunnille meno olisi siksi vaikeaa. Mutta jostain on kuitenkin noussut se ajatus, että enhän mä voi tällaisena mennä tunneille.
Ehkä se helpottaa ajan kanssa, ehkä sitä pitää työstää vielä. Aika näyttää miten tässä käy. Toisaalta käy melkein sääliksi yhtä ohjaajaa, joka joutuu katsomaan 7 tuntia viikossa mun naamaani :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)