Eilen tuli kuluneeksi 7 kuukautta siitä, kun käänsin uuden lehden elämässä. Voisin sanoa aloittaneeni kokonaan uuden elämän. Siltä se näin jälkikäteen tuntuu. Sain lahjaksi Raxun remppa, rapakunnosta hyvään oloon - kirjan, jota olen himoinnut siitä lähtien kun kuulin sen olevan tulossa markkinoille.
Niinpä illalla käperryin sohvan nurkkaan ja avasin tuon aarteen. Kuin huomaamatta kului tunti, kului toinenkin. Ahmin itseeni tietoa ja kokemuksia, välillä pysähdyin miettimään asioita omassa elämässä ja taas jatkoin kirjan ahmimista. Eihän sitä voinut laskea käsistä ennen kuin se oli luettu kannesta kanteen.
Lukemisen keskellä oman mielen valtasi huojennus ja helpotus. En olekaan yksin näiden ajatusten kanssa ja olenkin normaali, kun välillä tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoutua irti itselle antamista lupauksista.
Voin täysillä yhtyä niihin ajatuksiin, joista Raxu kirjan alussa kertoo. Kuinka vaikeaa on lähteä liikkumaan kun peruskuntoa ei ole, kuinka paljon se vaatii itsensä tsemppaamista, että saat itsesi ryhmäliikuntatunnille mukaan. Kukaan, jolla ei ole oikeasti ollut yli 40kg ylipainoa, ei tiedä mitä se on.
Itse olen tahkonnut viimeiset pari viikkoa oudoissa tunneviidakoissa. Väsyttää pelkkä ajatus kuntoilusta, mikään tunti ei anna hyvää oloa ja koko homma tuntuu pakkopullalta. Tunnit yrittää vetää vähän sinne päin ja tsempata itseään, ettei lähtisi kesken pois. Vaikka mieli taistelee vastaan ja haluaa kotiin. Tunnilla hymyn sijaan yrität olla itkemättä ja kun viimein yrität hymyillä, on lopputuloksena irvistys. Motivaatio on nolla, eikä edes kiinnosta oma kehitys. Ja kun saavutat jotain, jota olet yrittänyt harjoittelemalla harjoitella, ei siitäkään pysty iloitsemaan. Välillä kysynkin itseltäni, onko ihan pakko mennä, jos se on noin vaikeaa. Mutta se toinen puoli. Pelko siitä, että se loppuu kokonaan. Se asuu syvällä ajatusten pohjalla, ei halua heittää hukkaan jo tehtyä työtä.
Vaikka oma elämäntaparemontti sujuu pääsääntöisesti hyvin, niin tuo henkinen väsymys tähän kaikkeen on ollut sitä luokkaa, että päätin pari päivää sitten antaa itselleni luvan kanssa aikalisän. Yhden viikonlopun ilman ruokapäiväkirjaa ja miettimistä. syön tai olen syömättä, en mieti asiaa vielä tänäänkään. Eilen teki mieli vähän jumpille, mutta kirjaimellisesti kielsin itseäni menemästä. Monesta syystä, mutta suurimpana syynä juurikin se, ettei motivaatio kuitenkaan olisi ihan kohdallaan. Ja myös siksi, että olin luvannut itselleni juhlapäivän kunniaksi triplatunnin tänään, joten päätin kasvattaa motivaatiota hiukan lisää yön aikana.
Kaikkihan sen tietää, ettei motivaatio yhdessä yössä kasva, jos se on kokonaan hukkunut. Mutta ehkä se himo päästä liikkumaan, se saattaa lisääntyä yön aikana. Ja mun onnekseni niin on päässyt käymään. Tänään siis suuntaan illalla triplatunnille, purkamaan kiukkua combattiin, rääkkäämään vatsalihaksia cx:n parissa ja vielä etsimällä niitä omia rajoja tunnin crossingilla.
Mutta palatakseni takaisin kirjan antiin. Se punainen lanka, joka minulle sieltä nousi luku toisensa perään. Olet itse oman elämäsi sankari. Jos voit huonosti, tee asialle jotain. Älä tyydy vähempään, mitä oikeasti ansaitset. Mukavuusvyöhykkeeltä pitää lähteä pois, jos haluaa saavuttaa jotain uutta. Ja jostain vanhasta pitää luopua, että uutta voi saada tilalle. Niin se vain menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti