Taas pari päivää vähemmän tätä sairaslomaa ja treenitaukoa jäljellä. Välillä tuntuu kyllä kierrokset nousevan korkealle kun ei pääse tekemään mitään liikunnan puolella. Ärsyttää ja ottaa päähän. Mutta eihän tälle minkään voi.
joka päivä tekee mieli mennä salille, mutta se tyssää. Motivaatio laskee päivä päivältä ja yksin on niin turhauttavaa mennä. Vaikka ei siellä nyt käsi kädessä kenenkään kanssa pysty menemäänkään :D Sitä huomaa tulevansa mökkihöperöksi ja kaipaavansa äksöniä elämään. Ja jotenkin tie kulkeutuu jääkaappia kohden aina vain helpommin ja helpommin. Combattiin olisi lupa mennä nyt kokeilemaan jos liikelaajuudet kädessä on hyvät. Mutta kun ne ei ole. ei vaikka kuinka ja miten jumppaan annetuilla ohjeilla ja vähän enemmänkin. Ei siis ole asiaa sinnekään vielä toviin jos toiseenkaan. Jos nyt menen rykäsemään suoran kovalla vauhdilla oikeaoppisesti, kuuluu *poks* ja homma alkaa alusta.
Lähes vuoteen en ole tv:tä katsonut ns. reaaliajassa vaan olen nauhoitellut sen mitä oon halunnut nähdä ja katsonut kun mulle on sopinut. nyt tuntuu että tossa sohvassa alkaa olemaan kuoppa, joka kutsuvasti huokailee ja kutsuu lempeän pehmeään syleilyynsä.
Ärsytyksen määrää ei siis voi sanoin kuvailla. Jep, tiedän ettei kukaan tule kotoa hakemaan eikä tarvitsekaan. Mutta silti joskus sitä toivoo... Parempi kun ei toivo mitään :D Olipas hienosti selitetty.
Tämän tauon aikana on ollut pakko käydä läpi asioita ja ajatuksia, kelata niitä alusta uudelleen ja uudelleen. Miettiä tulevaisuutta ja tehdä henkistä luopumista vanhoista tavoista, tottumuksista ja myös harrastuksistakin. Tohtoritäti oli sitä mieltä, ettei tällä kädellä todennäköisesti viulua enää soitella ja sekin ottaa päähän. En mä mikään viulisti ole ollutkaan, mutta on ollut ihana välillä omaksi iloksi soittaa ja pitää taitoa yllä. Nyt tuokin soitin pölyttyy nurkasssa, vähän niin kuin omistajansakin.
Ajatukset kiertää siis kehää ja palaa samaan alkuruutuun.
Energiaa on pitänyt purkaa johonkin ja mikäs muukaan olisi oivallisempi paikka kuin tuo takapiha, joska kaikki sai alkunsa. Oon riipinyt puskia matalaksi ja kyykännyt siellä kuin mikäkin perunanistuttaja. Ainakin kyykkyjä on tullut siis tehtyä... Vaatekaapista katoaa loputkin isot vaatteet pois nyt heti, ennen kuin mä alan katsomaan niitä sillä silmällä että nehän onkin taas sopivia... Ja pikkuhuone on kokenut karaistumisen, kaikki ylimääräiset huonekalut on kadonneet ja vielä on kaappeja käymättä läpi, joten tyhjennys jatkuu.
Tuntuu että on kulunut ikuisuus siitä kun viimeksi olin töissä, mutta eihän siitä ole kuin kolmisen viikkoa aikaa. Sen jälkeen on hoidettu yksi muuttorumba ja miljoona pientä asiaa.
Kaiken kaikkiaan tänne kuuluu hyvää, jos ei oteta huomioon ärsytyksen määrää ja painon junnausta. Josta jälkimmäisestä saan syyttää vain ja ainoastaan itseäni ja peilikuvaa. Ei, kiire ei ole mutta silti.
Että sellainen maanantai. onneksi se on ohi ihan pian!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti